— Hoh, hoh! — sanoi suutari. — Pian hajoo niinikoppa ja sienet lentävät hujan hajan märälle maalle. Me asukkaat joudumme mikä minnekin… Etsimme itsellemme katon päämme päälle muualta!… Löytänemme, niin alotamme toisenlaista elämää. Toisenlaista tulee kaikki: sekä ikkunat että ovet, vieläpä toiset kirputkin purevat meitä! Kun vaan pian muuttuisi! Liiaksi on jo minua ruvennut kyllästyttämään tämä sikahovi… vaikka olenkin siihen tottunut! Vieköön piru koko laitoksen!
Turhaan kuitenkin suutari haaveili: taloa ei vienyt mikään manalan herroista, vaan sen osti Petruha-viinuri. Pari päivää kaupan päättämisen jälkeen kulki hän joka paikassa talossa, tutkien tarkoin kaikki kohdat. Sitten tuotiin tiiliä, lautoja, talon ympärille rakennettiin telineet ja kolmisen kuukautta valitti ja tärisi se kirvesten iskuista. Sitä sahattiin, veistettiin, siihen lyötiin nauloja, räiskinällä ja tomupilvien pöllähdellessä irrotettiin siitä mädäntyneet hirret, ja uudet pantiin sijalle, ja vihdoin, kun sitä vielä oli jatkettu lisärakennuksella, laudotettiin se. Matalana, leveänä kohosi se nyt maasta suorana ja tanakkana, ikäänkuin se olisi juurruttanut syvään uudet juurensa siihen. Talon etusivulle, katon rajaan, ripusti Petruha suuren kyltin, johon kultakirjaimilla siniselle pohjalle oli kirjotettu:
"— P. A. Filimonoff'in ystävien huvituspaikka."
— Sisästä se kuitenkin on mädännyttä! sanoi Perfishka kerran.
Ilja kuuli sen ja myöntävästi hymyili. Korjattu talo näytti hänestä petokselta. Hänen johtui mieleensä Pashka, joka asui jossakin toisessa paikassa ja näki toisenlaista. Ilja, kuten suutarikin, niinikään haaveili toisia ikkunoita, ovia, ihmisiä… Elämä talossa kävi nyt entistä ikävämmäksi. Vanha lehmus oli kaadettu, rauhallinen kolkka sen luona oli hävinnyt; sijalle oli tullut lisärakennus. Kadonneet olivat muutkin lempipaikat, joissa lasten oli ollut tapana istua ja jutella. Vain pajan sijalla, suuren lastu- ja mädänneen hirsiläjän takana, oli vielä mukava, rauhaisa kolkka, vaan siellä oli kauheata istua, sillä aina tuntui, kuin tuon läjän alla makaisi Savelin vaimo pää rikkilyötynä.
Petruha oli antanut Terenti-sedälle uuden asunnon — pienen huoneen ravintolasalin vierestä. Ohuen, vihreillä seinäpaperilla peitetyn, lautaseinän läpi kuului ravintolasta kaikki äänet ja tunki viinan haju ja tupakan savu sinne. Siellä oli puhdasta, kuivaa, vaan ei kuitenkaan niin hauskaa kuin kellarikerroksessa. Sen ikkunaa vastapäätä oli vajan harmaa seinä, joka peitti taivaan ja auringon ja tähdet, vaan kellarikerroksen ikkunasta olivat ne hyvin näkyneet, kun vaan oli laskeutunut polvilleen sen eteen…
Terenti-setä kulki nyt sireeninvärisessä paidassa, jonka päällä oli nuttu, joka verhosi häntä kuten arkkua. Aamusta iltaan seisoi hän tarjoilupöydän takana. Hän ei sinutellut enää ketään, vaan kutsui jokaista "te", ja puhui yleensä vähän, ja silloinkin lyhyesti, katkonaisesti, aivankuin haukkuen, ja katsoi vieraisiin, kuten uskollinen koira, joka vahtii isäntänsä omaisuutta. Iljalle osti hän harmaan verkanutun, saappaat, palton ja lippalakin, ja kun poika ensi kerran pani ylleen ne kappaleet, muistui elävästi hänen mieleensä vanha lumppujen kerääjä. Hän miltei koskaan puhunut setänsä kanssa, ja hänen elämänsä kului yksitoikkoisesti, hiljaa, Ja vaikka omituiset, lapselle harvinaiset, tunteet ja ajatukset kiinnittivät hänen mieltään, niin vaivasi häntä kuitenkin painostava ikävä. Yhä useammin alkoi johtua hänen mieleensä maaseutu; nyt tuntui hänestä erittäin selvältä, että siellä oli paljon parempi asua. Olihan siellä hiljaista, yksinkertaista ja luonnollista. Muistuivat mieleen Kershenetsin tiheät metsät, Terenti-sedän kertomukset Antipa-erakosta, ja muistaessaan Antipaa, johtui hänen mieleensä toinen samanlainen erakko, Pashka. Missä oli hän? Kenties on hänkin karannut metsään, kaivanut siellä itselleen kuopan ja elelee siinä. Myrsky vinkuu metsässä, sudet ulvovat. Se tuntuu kauhealta, vaan samalla hyvältä. Ja talvella, kauniilla ilmalla, hohtaa kaikki hopealta, ja niin on hiljaista, ett'ei muuta kuulu, kuin lumen narske jalkain alla, ja jos seisoo liikkumatta, kuuluu vaan oman sydämen sykintä.
Mutta kaupungissa on sen sijaan aina melua ja hälinää, yölläkään ei se lopu. Ihmiset hoilottavat, huutavat poliisia, riitelevät, ajurit ajavat edestakasin, ja niiden ajoneuvojen jyrinästä tärisevät ikkunalasit. Pojat huutavat ja meluavat koulussa. Suuret kiljuvat, kiroilevat, tappelevat ja juopottelevat. Ja se ei tunnu ainoastaan levottomalta, — välisti on se kauheatakin. Ihmiset ovat kuin järjiltään, — toiset ovat konnia ja veijareita, kuten Petruha, toiset ilkeitä, kuten Savel tai niin kurjan kurjia kuten Perfishka, Terenti-setä, Matitsa… Etenkin hämmästytti Iljaa se kevytmielinen tapa, jolla suutari tavallisesti käyttäytyi.
Kerran, eräänä aamuna, kun Ilja oli kouluun lähdössä, tuli Perfishka ravintolaan. Repaleisena, unisena asettui hän ääneti tarjoilupöydän ääreen seisomaan katsoen Terentiin. Hänen vasen silmänsä vavahteli ja tavantakaa räpytti hän sitä, ja alahuuli oli omituisesti riipuksissa. Terenti-setä katsahti häneen, hymyili ja kaasi hänelle kolmen kopeekan lasin viinaa, joka oli Perfishkan tavallinen aamunapsi. Perfishka otti lasin vapisevaan käteensä, kaatoi sen sisällyksen suuhunsa, vaan ryypättyään ei hän rykinyt, ei kiroten kehunut juoman hyvyyttä eikä edes haukannut mitään päälle. Uudestaan katsoa tiirotti hän Terentiin omituisesti vavahtelevalla vasemmalla silmällään, vaan hänen oikea silmänsä oli himmeä ja liikkumaton, ikäänkuin hän sillä ei olisi mitään nähnyt.
— Mikä teidän silmäänne vaivaa? — kysyi Terenti.