— Puristaa!…
Suutari istui kumarassa pöydällä katsellen tytärtään ja hänen silmänsä yhä vavahteli. Ilja katsahti kuolleen kalpeisiin, pöhöttyneisiin kasvoihin, muisti hänen tummat silmänsä, jotka nyt ikiajoiksi olivat sulkeutuneet, ja poistui huoneesta sydän raskaana.
Hänen koulusta palatessaan ja astuessaan ravintolaan kuuli hän
Perfishkan soittavan hanuria ja reippaasti laulavan:
"Oh, sä oma kultasein
Kun sä ryöstit sydämein!
Mihin heitit saaliisi,
Kyllästyitkö vaaliisi?"
— Hoh, hoh!… Tässä nyt olen, kun vaimoväki ajoi minut ulos! Suori tiehesi, kelvoton, huusivat he! Senkin juopporatti!… En minä suutu… olen kärsivällinen… Hauku minua, lyö, jos tahdot!… salli minun vaan hieman pitää lystiä!… sallikaa, olkaa hyvä! Voi, veljet, jokaista haluttaa nauttia elämästä! Vai kuinka? Jokaisen sielu on samanlainen, oli hän kuka tahansa!…
"Ken siellä voivottelee,
Ja ketä odottelee?
Vait! hiljaa! ällös sure,
Kovaa leipäkyrsää pure!"
Epätoivosen ilonen ilme kuvastui Perfishkan kasvoilla; Ilja tunsi häneen katsoessaan vastenmielisyyttä ja pelkoa. Hän ajatteli, että Jumala ankarasti rankaisee suutaria moisesta käytöksestä hänen vaimonsa kuolinpäivänä. Mutta seuraavanakin päivänä oli Perfishka päissään. Vaimonsa arkun jälestä kulki hän kompastellen, silmäänsä siristellen ja naureksien. Jokainen haukkui häntä, antoipa muuan hänelle korvapuustinkin…
— Kas vaan, ai, ai!… — sanoi Ilja Jaakolle hautajaispäivän iltana. — Tuo Perfishka on oikea kerettiläinen!
— Juokse hiiteen Perfishkoinesi! — vastasi Jaakko välinpitämättömästi.
Ennenkin oli Ilja huomannut, että Jaakko oli viime aikoina paljon muuttunut. Hän ei juuri koskaan enää tullut pihalle kävelemään, vaan istui yhä kotona ja näytti kuin karttavan häntä. Alussa arveli Ilja, että Jaakko oli ruvennut kadehtimaan hänen menestystään koulussa, ja että hän nyt, kotona istuessaan, luki ahkerasti läksyjään. Vaan vielä entistä huonommin hän näytti kuitenkin osaavan; opettaja alituisesti torui häntä hajamielisyydestä ja kykenemättömyydestä ymmärtämään yksinkertaisimpiakaan asioita. Jaakon suhde Perfishkaan ei kummastuttanut Iljaa, sillä Jaakko milt'ei koskaan kiinnittänyt huomiotaan talon elämään. Kuitenkin tahtoi Ilja tietää, mikä toveria vaivasi, ja siksi kysyi hän häneltä kerran: