— Mikä sinusta on oikeastaan tullut? Etkö tahdo enää ollakaan ystäväni?
— Minäkö? Enkö enää tahdo olla ystäväsi? Mitä sinä joutavia! — hämmästyneenä huudahti Jaakko ja lisäsi kiireesti:
— Kuulehan, — mene kotiin… Menehän, tulen heti perästä… Näytän sinulle jotakin!
Hän juoksi pois, ja Ilja uteliaana läksi huoneeseensa. Jaakko tuli pian sinne. Hän sulki oven, meni ikkunan ääreen ja otti poveltaan erään punakantisen kirjan.
— Tule tänne! — sanoi hän hiljaa tärkeän näkösenä, istuutuen
Terenti-sedän sängyn laidalle ja käskien Iljan istumaan viereensä.
Sitten avasi hän kirjan, laski sen polvelleen, ja seuraten sormellaan
rivejä, alkoi lukea:
"Ja äkkiä… huomasi urhoollinen ritari kaukaa vuoren… joka ulottui taivaaseen asti, ja jonka keskellä oli rautaportti. Hänen miehekkäässä rinnassaan leimahti silloin rohkeuden liekki… Hän kohotti keihäänsä ja hurjasti huutaen syöksyi eteenpäin kan… kannustaen ratsuaan, ja iski väkevillä voimillaan porttia. Silloin jyrähti hirveällä jyrinällä ukkonen… rautaportti lensi palasiksi… ja samalla tulvi vuoresta tulta ja savua, ja kuului jyrisevä ääni… josta maa vapisi ja kiviä vieri vuorelta ritarin ratsun jalkoihin. 'Vai niin! siinähän sinä olet… järjetön huimapää!… Minä ja kuolema olemme jo kauan odottaneet sinua!…' Ritari, savun sokaisemana…"
— Mikä se on? — kysyi Ilja kummastuneena, kuunneltuaan toverinsa mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä lukemista.
— Häh? — sanoi Jaakko, kohottaen kalpeat kasvonsa kirjasta.
— Mikä se on — se ritari?
— Se on sellainen mies… hevosen selässä… keihäs kädessä… Raoul Peloton on hänen nimensä… Lohikäärme on ryöstänyt hänen morsiamensa, ihanan Luisen… Vaan kuule edelleen, — keskeytti kärsimättömästi Jaakko.