— Odotahan! Mutta mikä on lohikäärme?
— Se on käärme, jolla on siivet ja jalat, joissa on rautakynnet…
Sillä on kolme päätä ja jokainen niistä syöksee tulta — ymmärrätkö?
— Onpas sitä! — sanoi Ilja silmät suurena. — Kyllä se puolensa pitää!…
— No, kuuntelehan edelleen!… Rinnakkain toinen toisessaan kiinni istuen, vavisten uteliaisuudesta ja iloisesta mielenjännityksestä, astuivat pojat uuteen ihmemaailmaan, jossa väkevät, ilkeät hirviöt joutuivat rohkeiden ritarien voimakkaan, käden uhriksi, jossa kaikki oli suurenmoista, kaunista ja ihmeellistä, eikä mikään muistuttanut tästä harmaasta, ikävästä elämästä. Siellä ei ollut ryysyisiä, päihtyneitä ihmisiä, ja puolimädänneiden talojen sijasta oli palatseja, jotka kiilsivät kullalta, ja taivasta tapailevia, rautaisia linnoja. Heidän kulkiessaan mielikuvituksen luomilla rikkailla mailla, soitti ravintolassa juopunut Perfishka hanuriansa ja lauloi runomuotoon sovitettuja hullutuksiaan:
"Ei kuoltuani vainen
Vie mua paholainen.
Päämääräks' elämän paan tuon:
Ma paholaisen moiseks' juon!"
— Eikö niin, veljet! Soita, laula! Jumala rakastaa ilosia!
Hanuri alkoi taas kiivaasti soida aivankuin se olisi koettanut saavuttaa suutarin sointuvaa ääntä, hänen laulaessaan kilvan sen kanssa erään hiukan liian kevytsisältöisen tanssisävelen:
"Äl' itke, että nuoruudesta
Oot kärsinyt sä pakkasesta;
Kun kuolet — joudut helvettiin,
Ja siellä tulee kuuma!"
Joka säe laulussa herätti kuulijoissa naurua ja vilkkaita hyvä-hautoja. Hanurin äänet sekottuivat lasien kilinään, jalkojen kumeaan tömähtelemiseen lattiaan, tuolien jyrinään, — ja nämä yhdessä synnyttivät äänen, joka muistutti talvimyrskyn ulvontaa metsässä.
Mutta pienessä huoneessa, jonka vaan ohut lautaseinä erotti tästä ulvonnasta, istui kaksi poikaa kumartuneena kirjan yli, ja toinen heistä kuiskaamalla luki: