"Silloin tempasi ritari hirviön rautaiseen syliinsä, ja se jyrisi, kuten ukkonen, tuskasta ja raivosta…"
* * * * *
Kirjan jälkeen ritarista ja lohikäärmeestä tuli vuoro yhtä ihmeelliselle kirjalle: "Guak eli voittamaton uskollisuus", sitten seurasi "Kertomus urhoollisesta Venetian prinssistä Franzilista ja nuoresta Renzivena-kuningattaresta", ja todellisuuden vaikutukset väistyivät Iljan mielestä kokonaan ritarien ja ritarirouvien tieltä. Toverukset vuoron perään varastelivat kaksikymmenkopeekkaisia rahalaatikosta, joten kirjoista ei puutetta ollut. He tutustuivat "Jashka Smertjenski'n" uhkarohkeisiin harharetkiin, tulivat haltioihinsa "Japantsha'sta, tataarilaisesta rosvopäälliköstä" ja yhä enemmän kaikkonivat he elämän kovasta ja armottomasta todellisuudesta sellaiselle alueelle, jossa ihmiset osasivat rikkoa kohtalon lujat kahleet ja saavuttivat onnen. Kauan elivät he haave-elämää, ja siltä ajalta painui Iljan mieleen vain yksi tapaus.
Kerran kutsuttiin Perfishka poliisikammariin. Hän meni sinne levottomana, vaan palasi ilosena, tuoden tullessaan Pashka Gratsheff'in, pitäen häntä lujasti kädestä. Pashkan silmät katsoivat vielä yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, vaan laihtunut hän oli tavattomasti ja kellastunut, ja kasvot olivat kadottaneet paljon entisestä uhmailevaisuudestaan. Suutari vei hänet ravintolaan ja kertoi siellä, silmiään räpyttäen:
— Tässä on nyt, hyvät ystävät, itse herra Pavluha Gratsheff! Hän on juuri saapunut tänne kruununkyydillä Pensan kaupungista… Kummallista väkeä se on tämä nykyinen polvi koskaan eivät he tunne itseään onnellisiksi kotona! Tuskin vielä osaavat liikkua omilla jaloillaan, kun jo täytyy — maailmalle lähteä onnen ongintaan!
Pashka seisoi hänen vieressään toinen käsi rikkinäisten housujen taskussa, toinen taas yhä koetti riistäytyä suutarin kourasta. Hän katsoi altakulmain, kieroon suutaria. Muuan läsnäolijoista neuvoi Perfishkaa antamaan Pashkalle kunnon selkäsaunan, vaan suutari vastasi totisena, päästäen Pashkan käden irti:
— Minkätähden? Kulkekoon maailmaa, kenties hän vielä kerran löytää onnensa.
— Ehkä hänellä on nälkä! — huomautti Terenti, ja ojensi pojalle leipäpalasen, sanoen:
— Pashka, hepäs!
Poika hitaasti otti leivän ja läksi ovea kohti.