— Pelottiko? — kysyi Jaakko. — Mene koettamaan, niin saat tietää! Kerran olivat koirat purra minut kuoliaaksi… Kävin Kasanin kaupungissakin… Siellä on pystytettynä muistopatsas eräälle miehelle, joka oli sepittänyt runoja… Se oli tavattoman suuri mies!… Jalat olivat sillä mahdottoman suuret! Nyrkkikin oli sinun pääsi kokoinen, Jashka! Minäkin rupean runoja tekemään, olen jo vähän opetellut!…
Hän ojentautui äkkiä suoraksi ja, katsoa tuijottaen yhteen kohti, lausui totisena, nopeasti:
"Pitkin katua väkeä käy,
Ei löytänyt puute sen luokse;
Mutt' pyydäpä leipää — pois!
Ne ylpeät huutaa — juokse
Hiiteen!…"
Hän vaikeni, katsahti tovereihinsa ja antoi päänsä hiljaa vaipua alas. Hetkisen kesti kiusallista äänettömyyttä. Sitten kysyi Ilja varovasti:
— Onko tuo runoa!
— Etkö sitte kuule? — vihasesti huudahti Pashka. — Kun on — luokse — juokse, — niin mitä se on muuta kuin runoa…
— Tietysti se on runoa! — kiireesti huudahti Jaakko. — Sinulla on aina joka asiaan sanomista, Ilja!
— Olen minä sepittänyt muitakin runoja, — kääntyi Pashka vilkkaasti
Jaakkoon, ja heti alkoi nopeasti lasketella:
"Taivas harmaa, maa — yks lokalaikka,
Syys kolkko sateinensa saa.
Mutt' mull' ei missään asuntoa.
Ja nuttu — paikan päällä paikka!…"
— Ohoo! — veti pitkään Jaakko, silmät suurina.