— Se oli oikeata runoa! — vakuutti Iljakin.
Pashkan kasvoille kohosi vieno puna, ja hän siristi silmiään, ikäänkuin niihin olisi mennyt savua.
— Sepitän vielä pitkiäkin runoja! — kehäsi hän. — Se ei kai ole niinkään vaikeata! Kulkiessaan näkee — kukkia — metsiä, niittyjä — peltoja!… Itsestään syntyvät säkeet!…
— Ja mitä rupeat nyt tekemään? — kysyi häneltä Ilja.
Pashka räpytti silmiään, katsahti ympärilleen, ja, vähän vaiettuaan, virkkoi vihdoin hiljaa, epävarmasti:
— Mitä tahansa!…
Mutta heti lisäsi hän sen jälkeen varmalla äänellä:
— Ja sitte taas pakenen!…
Vastaiseksi jäi hän asumaan suutarin luo, ja, joka ilta kokoontuivat lapset hänen luoksensa, Maakerroksessa oli hiljaisempaa ja hauskempaa kuin Terentin kammarissa. Perfishka oli harvoin kotona. Hän oli juonut kaikki, mistä suinkin oli rahaa saanut, ja nykysin teki hän työtä päiväpalkalla toisille mestareille, vaan joll'ei työtä ollut — hän istui ravintolassa. Hän kuleksi puolialastonna, avojaloin, kainalossa eriämätön, rakas hanurirämä. Se oli kuin kasvanut kiinni hänen ruumiiseensa, ja hän oli pannut osan iloista mieltään siihen, niin että he kumpikin olivat tulleet toistensa kaltaisiksi — molemmat risaisia, kuluneita, täynnä ilosia lauluja ja rallatuksia. Kaikille kaupungin suutareille oli Perfishka tuttu reipasten ja ilosten viisujen, lystikkäitten tanssilaulujen laulajana ja iroonisten kompien puhujana, — ja hän oli tervetullut vieras joka suutarin työhuoneessa. Kaikki pitivät hänestä siksi, että hän osasi keventää heidän raskasta ja yksitoikkoista työtään lauluillaan ja sujuvilla, hauskoilla jutuillaan.
Kun hän oli onnistunut ansaitsemaan muutamia kopeekoita, antoi hän puolet tyttärelleen. Siihen rajottuikin koko hänen huolenpitonsa lapsestaan. Masha sai elää omine valtoineen. Hän oli kasvanut pitkäksi, hänen musta kihara tukkansa ulottui hartijoille, tummat silmät olivat tulleet suuremmiksi ja niihin oli tullut vakava ilme; vartalo oli hoikka ja solakka. Mainiosti hoiti hän emännän tehtäviä pikku asunnossaan. Hän keräsi lastuja rakenteilla olevien talojen luota, koetti keittää lientä ja kulki puolille päiville hameet ylös nostettuina, nokisena, märkänä, huolestuneena. Valmistettuaan itselleen päivällisen, siivosi hän huoneen, peseytyi, puki yllensä puhtaat vaatteet ja istuutui pöydän ääreen ikkunan eteen korjaamaan jotakin vaatekappaletta. Ommellessaan lauleli hän jotakin iloista laulua muistuttaen vilkkaudellaan ja liikkuvaisuudellaan häkissä olevaa talitiaista.