Usein kävi hänen luonansa Matitsa, tuoden tullessaan vehnästä, teetä, sokeria, lahjottipa hän kerran hänelle sinisen hameenkin. Masha otti vieraansa vastaan kuten aikuinen ihminen ja perheen emäntä konsanaankin — hän asetti pienen lakkisen toekeittiön pöydälle, tarjosi Matitsalle teetä, ja kuumaa, maukasta teetä juodessaan, juttelivat he yhtä ja toista ja haukkuivat Perfishkaa. Matitsa soimasi kiihkeästi suutaria, jotavastoin Masha vaan myönteli hennolla äänellään aivan kuin kohteliaisuudesta vierastaan kohtaan. Mutta itse puhui hän isästään aina jonkinmoisella suopeudella, katkeruudetta.
— Tietysti on järjetöntä, jos mies juo päätteli hän. — Mutta hän raukka pitää niin paljon iloisuudesta. Hän näet juo siksi, että hän tulisi iloiseksi… Äidin eläessä ei hän paljoa juonut…
— Kunpa hänen sisuksensa palaisivat! murisi Matitsa, uhkaavasti kulmakarvojaan rypistäen. — Onko tuo juopporatti unohtanut, että hänellä on kotonaan pikkutyttö? Senkin hylkiö! Hirtettävä hän olisi!
— Mutta hänhän tietää, että minä olen jo suuri ja osaan itse tehdä kaikki…? virkkoi Masha.
— Jumalani, Jumalani! — raskaasti huokasi Matitsa. — Semmoista se on tässä maailmassa! Mitä tulee tytöstä? Minullakin oli samanlainen tyttö kuin sinä!… Se jäi sinne, kotiin… Horolin kaupunkiin. Ja etäällä on Horol, niin ett'en löytäisi tietä, vaikka pääsinkin sinne… Niin saattaa ihmiselle käydä! Hän elää elämistään maailmassa ja unohtaa, missä hän syntynyt on…
Masha kuunteli mielellään tuon naisen syvää ääntä, jolla oli suuret kasvot ja lehmänsilmät. Ja vaikka Matitsa haisikin aina viinalle, niin ei se kuitenkaan estänyt Mashaa nousemasta hänen syliinsä, puristautumasta hänen pulleata rintaansa vastaan ja suutelemasta hänen hyvin muodostuneen suunsa paksuja huulia. Matitsan oli tapana käydä aamusin, vaan iltasin kokoontuivat Mashan luokse pojat. He pelasivat korttia, — "knorria", "myllymattia", "omaa valttia", vaan useimmiten istuivat he jotakin kirjaa lukien. Masha kuunteli myös suurella mielenkiinnolla lukemista eikä hän kauheissa kohdissa voinut olla hiljaa huudahtamatta.
Jaakko piti entistä suurempaa huolta tytöstä. Alituisesti toi hän hänelle kotoaan leipää ja lihaa, teetä, sokeria, lamppuöljyä olutpulloissa, välisti rahaakin, jota oli jäänyt kirjojen ostosta jälelle. Hän oli jo niin tottunut tekemään kaikkea tätä, että se tapahtui kuin huomaamatta, ja Mashakin piti hänen huolenpitoaan niin luonnollisena, ettei hänkään huomannut sitä.
— Jasha! — sanoi hän, — hiilet ovat loppuneet!
— Hyvä on!
Ja hetken päästä hän joko toi hiiliä tai antoi hänelle kaksikopeekkaisen, sanoen: