— Käy ostamassa! En voinut varastaa!
Hän hankki Mashalle kivitaulun ja rupesi häntä iltasin opettamaan kirjottamaan. Oppiminen kävi hitaasti, vaan kahden kuukauden päästä osasi Masha kuitenkin jo lukea ja kirjottaa kaikki kirjaimet.
Ilja oli myös tottunut tähän suhteeseen, eikä kukaan koko talossa juuri kääntänyt huomiotaan siihen. Välistä varasti Iljakin toverinsa pyynnöstä jotakin kyökistä tai ravintolasta ja toi maakerrokseen, suutarin asuntoon. Tuo tummasilmäinen, hoikka tyttö miellytti häntä, sillä olihan hän lisäksi samanlainen orpo, kuin hän itsekin. Etenkin piti hän siitä, että Masha osasi elää yksin ja käyttäytyi kaikessa, kuten aikaihmiset konsanaankin. Hän näki mielellään Mashan nauravan, ja siksi koetti hän häntä aina naurattaa. Mutta jollei hän yrityksessään onnistunut, hän suuttui, ja rupesi kiusottamaan tyttöä.
— Mustalaispentu! — huusi hän ärsyttäen. Masha siristi silmiään, vastaten samalla mitalla:
— Laiha rottelo!…
Sanasta syntyi toinen, ja pian riitelivät he tosissaan. Masha tulistui pian ja syöksyi Iljan kimppuun pöllyyttääkseen hänet perinpohjin, vaan tämä nauraen tyytyväisenä juoksi pakoon.
Kerran korttipelissä sai hän Mashan kiinni petoksesta ja huusi kiukuissaan hänelle:
— Jashkan rakastajatar!
Ja vielä lisäsi hän erään ruman sanan, jonka merkityksen hän jo ymmärsi. Jaakko oli läsnä. Alussa hän nauroi, vaan huomattuaan, että hänen pikku ystävättärensä kasvot muuttuivat surullisiksi ja silmissä kiilsi kyyneleitä, kalpeni hän ja vaikeni. Äkkiä hän sitten hyppäsi ylös tuolilta, ryntäsi Iljan kimppuun, löi häntä nenään, ja, tartuttuaan kourin hänen tukkaansa, paiskasi hänet lattialle. Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, ett'ei Ilja edes ehtinyt puolustautumaan. Mutta kun hän sitten kivun ja vihan sokaisemana oli hypännyt lattialta seisomaan, syöksyi hän, pää alas painettuna, kuten härkä, Jaakon kimppuun, huutaen:
— Odotahan! Kyllä minä sinulle näytän!…