— Ei, me olemme vielä kaikki lapsia! puuttui puheeseen Masha, lyöden pienen nyrkkinsä pöytään.
— Siksi emme saakaan rumia sanoja käyttää.
— Mutta miksi sinä minua!… — sanoi Ilja moittivasti Jaakolle.
— Sen kyllä ansaitsit! Älä valitakaan… — vastasi Masha arvokkaasti.
— No, niin! En ole vihanen… Olihan se oma syyni… — tunnusti Ilja hymyillen hämillään Jaakolle. — Ethän sinäkään ole vihanen, — ethän?
— En! Ota kortit…
— Hurjapää! — sanoi Masha, ja siihen asia päättyi.
Hetken päästä istui jo Ilja otsa rypyssä syventyneenä korttipeliin. Hän istui aina siten, että voi lyödä lehtensä Mashan kaadettavaksi, sillä häntä huvitti suuresti, kun tämä hävisi, ja sitä koetti hän, niin kauan kuin peli kesti. Vaan tyttö pelasi taitavasti, ja useimmiten hävisi Jaakko.
— Voi sinua, mulkosilmä! — puheli Masha säälitellen, — taasko sinusta tuli Matti!
— Hiiteen mokomat kortit! Kyllästyttämään rupesivat! Luetaan mieluummin "Tyttöä Kamtshatkasta!"