Ja esiin otettiin risainen, tahrainen kirja ja luettiin onnettomasti rakastuneen Kamtshatkan tytön kärsimyksistä.
Kun Pashka Gratsheff oli tutustunut heidän elämäänsä, sanoi hän maailmaa kokeneen miehen äänellä:
— Kyllä, te pirut, vietätte hauskaa elämää!
— Sitten katsahti hän Jaakkoon ja Mashaan ja hymyillen, vaan tosissaan lisäsi:
— Eläkää vaan! Sitten sinä, Jaakko, nait Mashan… Vai mitä?
— Hupsu!… nauraen virkkoi Masha, ja he kaikki neljä nauroivat täyttä kurkkua.
Kun he olivat lukeneet loppuun jonkin kirjan tai väsyivät lukemiseen, kertoili Pashka kokemuksiaan heille, ja hänen kertomuksensa olivat yhtä hauskoja kuin kirjat.
— Kun huomasin, pojat, että passitta oli vaikea tulla toimeen, keksin minä kaikenlaisia keinoja. Kun näin poliisin, läksin kulkemaan nopeasti, ikäänkuin olisin ollut jollakin asialla, tahi pysyttelin lähellä jotakin talonpoikaa, aivan kuin hän olisi ollut isäntäni tai isäni tai jotakin sellaista… Poliisi katsoo, vaan kun hän ei huomaa mitään erityistä, ei hän ota minua kiinni… Kylissä oli hyvä olla, sillä siellä ei ollut poliiseja. Ukkoja vain ja akkoja sekä lapsia, vaan miehet olivat pelloilla. Jos joku kysyi, kuka olen, vastasin minä: kerjäläinen. Kenen poikia? Eivät ole vanhemmat elossa… Mistä? Kaupungista. Siinä kaikki! Juottavat, syöttävät hyvästi. Siellä sai kulkea, kuinka halutti, juosta tahi vaikka vatsallaan madella… Kaikkialla on ketoja, metsiä… Satakielet laulavat… tuntuu kuin tekisi mieli lentää niiden luo! Kun on kylläinen, niin ei mitään tee mieli, vaan voisi siten kulkea vaikka maailman ääriin saakka. Tuntuu kuin joku työntäisi eteenpäin, kuin äiti kantaisi pientä lastaan. Mutta olen monasti nälkääkin nähnyt, — brr! Vatsa on nälästä niin naukunut, että on mieli tehnyt maata puremaan! Päätä on ihan huimannut… Kun sitten sattui saamaan leipää, niin pidä puoliasi jumalanvilja! Olisin syönyt vaikka kokonaisen vuorokauden yhtämittaa. Ja kuitenkin olin hyvin iloissani, kun jouduin putkaan… Ensin pelästyin, vaan sitten olin hyvin tyytyväinen! Olin aina pelännyt poliisia. Olin luullut, että kun vaan kiinni saavat, rupeavat lyömään ja lyövät vielä kuoliaaksi! Vaan niin ei kuitenkaan käynyt, päin vastoin hiipi hän hiljaa takaapäin luokseni ja kevyesti otti niskasta kiinni. Seisoin katsomassa erään kellokaupan ikkunasta kelloja… Paljon niitä olikin, kultakelloja ja muita. — Minä huutamaan! Mutta hän kysyy ystävällisesti, kuka olen ja mistä? No, minä sanoin, olisivathan he kuitenkin saaneet tietää, sillä he kuuluvat tietävän kaikki… Hän vei minut poliisikammariin… Siellä oli kaikenlaisia herroja… Mihin olet menossa? — kysyivät. — Vaellan vaan ympäri maailmaa… Nauraa hohottivat… Pistivät putkaan… Sielläkin jokainen nauroi minulle. Vaan sitten ottivat ne herrat minut hommiinsa… Ne ne olivat väkeä, ne pirut, uskokaa tai olkaa uskomatta!
Herroista puhui hän enimmäkseen vahvistussanoilla. Ne olivat nähtävästi tehneet syvän vaikutuksen häneen, vaan samalla kertaa olivat ne ikäänkuin sulautuneet yhteen hänen muistossaan, niin että ne näyttivät yhdeltä suurelta, himmeältä läiskältä.
Elettyään suutarin luona noin kuukauden, katosi Pashka taas uudelleen. Jälestäpäin sai Perfishka kuulla että hän oli ruvennut oppilaaksi erääseen kirjapainoon ja asui jossakin etäisessä kaupunginosassa. Kun Ilja kuuli sen, huokasi hän kateellisesti ja sanoi Jaakolle: