Iljan sydäntä kouristi jokin outo aavistus. Hänen halunsa päästä pois tästä talosta, jossa hän tunsi joka kohdan ja oli tottunut kaikkeen, katosi, ja se huonekin, josta hän ei ollut pitänyt, näytti nyt puhtoselta, valosalta. Silmät lattiaan tuijottaen, istui hän vuoteellaan eikä häntä yhtään haluttanut pukeutua… Jaakko astui huoneeseen, tukka kampaamattomana, kasvot synkkänä ja pää kallistuneena vasenta olkapäätä vasten, katsahti toveriinsa ja sanoi:
— Joudu, isä odottaa… Käytkö usein täällä?
— Käyn…
— Hyvä… Poikkea heittämässä Mashalle hyvästisi.
— Mutta en kai minä iäksi täältä lähde, — virkkoi Ilja vihasesti.
— Vaan Masha tulikin itse. Hän jäi seisomaan oven viereen, ja sanoi surullisesti Iljaan katsahtaen:
— Hyvästi nyt, Ilja!
Ilja kiivaasti tempasi nuttuaan, jota hän juuri veti ylleen, ja kirosi. Masha ja Jaakko kumpikin huokasivat syvään.
— Muistahan käydä täällä! — sanoi Jaakko.
— Kyllä muistan! — jurosti vastasi Ilja.