Eräs kauppapalvelijoista, pieni, paksu mies, pyöreäsilmäinen ja käyränenäinen, muistuttaen paljon huuhkainta, käski Iljan ottamaan pois ammeista kuolleet kalat. Poika kääri ylös hihansa ja koetti saada kaloja käteensä.
— Tartu päähän, hölmö! — kuiskasi kauppapalvelija. Välistä tarttui Ilja epähuomiossa elävään kalaan, joka oli liikkumatta; se luiskahti hänen kädestään ja rupesi uimaan aika kyytiä sinne tänne, kolhien päätään ammeen seiniin.
— Liiku sukkelammin! — komensi kauppapalvelija.
Vaan Iljaa oli pistänyt ruoto sormeen, ja hän pisti sormen suuhunsa, ruveten sitä imemään.
— Sormi suusta! — jyrisi isännän basso.
Sitten annettiin pojalle iso, raskas kirves ja käskettiin hänen mennä kellariin hakkaamaan jäätä. Jääpalasia lensi hänen kasvoillensa ja nutun kauluksen alle, kellarissa oli kylmä ja pimeä, ja kirves kävi kattoon, kun hän sattui varomattomasti lyömään. Parin minuutin kuluttua tuli hän läpimärkänä kellarista ja selitti isännälle:
— Olen särkenyt kellarissa erään lasiastian.
Isäntä katsoi tutkivasti häneen ja sanoi:
— Ensimmäisen kerran annan anteeksi sinulle, koska itse tunnustit tekosi… Toisen kerran tapahtuessa revin korvat päästäsi… Aivan koneellisesti, huomaamatta, joutui Ilja uuteen elämään, kuten pieni ruuvi sijotetaan suureen koneeseen. Hän nousi ylös viiden aikaan aamulla, harjasi isäntänsä, tämän perheen ja kauppapalvelijoiden jalkineet, meni sitten puotiin, lakasi sen lattian ja pesi pöydät ja vaa'at. Kun kävi ostajia, nosti hän nähtäväksi tavarat, kantoi ne ostajien kotiin ja meni sitten kotiin päivälliselle. Päivällisen jälkeen ei ollut paljoa tekemistä, ja, jollei häntä lähetetty jollekin asialle, seisoi hän puodin ovella, katseli liikettä torilla ja mietti kuinka paljon maailmassa on ihmisiä, ja kuinka paljon ne syövät kalaa, lihaa ja vihanneksia. Kerran kysyi hän siltä kauppa-apulaiselta, joka oli huuhkaimen näköinen:
— Mihail Ignatjitsh!