— En voi kärsiä noita kerjäläisiä!… Laiskureita ne ovat! Kulkevat ympäri almuja anoen ja pysyvät kylläisinä ja viettävät hyviä päiviä! Kristuksen veljiksi niitä kutsutaan. Mutta mikä olen minä Kristukselle? Vieras, vai? Päivät päästänsä kiemurtelen kuin mato päivänpaisteessa, saamatta koskaan levätä tahi kunnioitusta osakseni…
Toinen kauppa-apulainen, Karp, oli hiljainen ja jumalinen mies. Hän puheli yleensä vaan kirkoista, kirkkolaulajista, piispan toimittamista jumalanpalveluksista ja oli joka lauantai hyvin levoton, pelätessään myöhästyvänsä iltakirkosta. Lisäksi harrasti hän kaikenlaisia silmänkääntäjän temppuja, ja joka kerran, kun kaupunkiin ilmestyi mikätahansa "ihmetaituri", kävi Karp välttämättömästi katsomassa sen esityksiä… Hän oli pitkä, laihahko ja erittäin sukkelaliikkeinen mies. Kun puodissa oli paljon ostajia, pujahteli hän niiden joukossa kuin käärme, hymyili jokaiselle, puheli kaikkien kanssa, vilkuen yhä isäntäänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut ylpeillä taitavuudellansa. Iljaa näytti hän halveksivan eikä tämäkään pitänyt hänestä. Isännästään piti hän sen sijaan paljon. Aamusta iltaan seisoi kauppias pulpettinsa ääressä, avaten laatikkoa ja heittäen siihen rahaa. Ilja huomasi, että hän teki sitä välinpitämättömän näköisenä, eikä ahneesti ja se miellytti häntä. Hauskaa oli sekin, että isäntä puheli hänen kanssansa sekä useammin että ystävällisemmin, kuin kauppa-apulaisten kanssa. Iltapäivisin, jolloin ei tavallisesti käynyt ostajia, oli kauppiaalla tapana toisinaan puhutella Iljaa, joka seisoi ajatuksissaan puodin ovella:
— Hoi, Ilja, nukutko?
— En…
— Sitähän minäkin… Mutta miksi sitten aina olet totinen?
— Minäkö… en tiedä…
— Taitaa olla sinulla ikävä, vai?
— On…
— No niin! Ikävöi vaan! Ikävöidä sain aikoinaan minäkin… Yhdeksänvuotiaasta kolmikymmenkaksivuotiseksi vietin ikäviä päiviä vieraan palveluksessa… Vaan nyt kolmenkolmatta vuotta katson, kun toiset viettävät ikäviä päiviä…
Ja hän pudisti päätään kuin olisi tahtonut lisätä: