— Sellainen on nyt kerran maailman kulku!
Parin, kolmen sellaisen keskustelun jälkeen alkoi Ilja mielessään pohtia kysymystä: miksi tuo rikas, kunnioitettu mies seisoi kaiket päivät likasessa puodissa hengittämässä pahanhajuista ilmaa keuhkoihinsa, kun hänellä kerran oli niin suuri ja komea talo. Se oli muuten eriskummallinen talo: kaikki toimitettiin siinä vakavasti, hiljaa ja ankaran järjestyksellisesti. Ja vaikkei sen molemmissa kerroksissa asunut muita paitsi isäntää, hänen vaimoansa ja kolmea hänen tytärtänsä, kuin kyökkipiika, jolla oli myös sisäpiian toimet huolenaan, ja talonmies, joka toimitti samalla kuskinkin virkaa, niin tuntui se kuitenkin ahtaalta. Kaikki talon asukkaat puhuivat hillityllä äänellä, ja kulkiessaan siistin avaran pihan poikki, pysyttelivät he aina seinävierustalla, ikäänkuin he olisivat pelänneet astua tuolle avonaiselle paikalle. Verratessaan tätä rauhallista, vankkaa taloa Petruha-viinurin taloon, teki hän, kummallista kyllä, sen johtopäätöksen, että jälkimmäisessä oli parempi asua, vaikkakin elämä siellä oli köyhää, meluavaa ja likasta. Se ajatus kummastutti häntä eikä hän tahtonut uskoa sitä. Mutta yhä useammin ja itsepintaisemmin palasi se hänen mieleensä. Ja sitä vahvisti vielä enemmän se seikka, että isäntä niin vähän oleskeli siellä. Ja poikaa sanomattomasti halutti, kysyä kauppiaalta, minkätähden hän vietti kaiket päivät kauppatorin melussa eikä talossaan, jossa oli niin hiljaista ja rauhallista?
Eräänä päivänä, kun Karp oli mennyt jollekin asialle ja Mihail valikoi kellarissa pilaantuneita kaloja vaivaistaloon lähetettäväksi, rupesi isäntä taas puhelemaan Iljan kanssa. Äkkiä sanoi poika kiireesti hänelle:
— Jopa olisi teidän, Kiril Ivanovitsh, aika heittää kauppa… Olettehan rikas… Kotonanne on kaikki niin hienoa, vaan täällä taas on vain pahaa hajua… yksitoikkoista…
Strogani nojasi kumpaakin kyynärpäätään pulpettiin, terävästi katsoi häneen ja hänen punaset kulmakarvansa vavahtelivat.
— No? — kysyi hän, kun Ilja vaikeni. Joko olet kaikki sanottavasi sanonut?
— Jo… — vastasi Ilja hämillään, pelkomielellä.
— Tulepas tänne!
Ilja astui kauppiaan luo. Silloin otti tämä häntä leuvasta kiinni, taivutti päätään taaksepäin ja katsoen tarkasti hänen silmiinsä, kysyi:
— Onko joku neuvonut sinua sanomaan niin, vain itsestäsikö sanoit?