— Jumalauta, itsestäni!
— Vai niin… Jos niin on, niin olkoon… Vaan kuulepas, mitä sinulle sanon. Vastedes älä rohkene sellaista puhua minulle isännällesi — ymmärrätkö? — isännällesi! Pane mieleesi! Ja nyt mene työhösi!…
Mutta kun Karp oli tullut takasin, alkoi isäntä äkkiä aiheetta, puhua tälle, salaa kuitenkin katsoen Iljaan, niin että tämä sen hyvin huomasi:
— Ihmisen tulee koko elämänsä ajan tehdä jotakin työtä!… Se, joka ei sitä ymmärrä, on tolvana. Kuinka ihminen, mitään tekemättä, huoletonna voi elää? Sellainen ihminen, joka ei ole kiintynyt työhönsä, ei kelpaa mihinkään…
— Aivan oikein, Kiril Ivanovitsh, — myönsi kauppa-apulainen, tarkasti katsellen ympäri puotia ikäänkuin löytääkseen itselleen jotakin tekemistä. Ilja katsahti isäntään ja vaipui mietteisiinsä. Yhä yksitoikkoisemmaksi kävi elämä näiden ihmisten joukossa. Päivät kuluivat toistensa jälkeen yhtä verkkaan kuin pitkät, harmaat langat kiertyvät suurelta, näkymättömältä kerältä, ja pojasta tuntui, kuin ei näistä päivistä loppua tulisikaan, vaan että hän koko ikänsä saisi seisoa puodin ovella ja kuunnella torimelua. Vaikka tämä elämä olikin niin kuolettavan yksitoikkoista, niin ei hän kuitenkaan kadottanut kykyään ajatella, johon hänet oli opettanut ennen saadut vaikutukset elämässä ja lukemansa kirjat. Ajatus työskenteli yhä hiljaa, vaan keskeymättä. Pojan mieli otti alinomaan vastaan uusia vaikutuksia; ne hautuivat siinä ja se täytti hänen päänsä ainaisella arvostelulla kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänellä ei ollut puhekumppania, ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut kertoa mietteitään, vaan hän sai kantaa ne yksin. Niitä oli paljon; ne vaivasivat häntä, vaikkakin ne olivat epäselviä, aivan kuin yhteen sekottuneita, vuorottelivat toisiansa ja painoivat hänen rintaansa ja päätänsä kuin raskas kivi. Toisinaan tuntui hiljaisesta, vakavasta pojasta niin ikävältä katsella ihmisiä, että hänen teki mielensä sulkea silmänsä ja paeta jonnekin, vielä kauemmaksi kuin Pashka Gratsheff, paeta eikä koskaan palata tähän kuolettavaan ikävyyteen ja tarkotuksettomaan hyörinään.
— Pyhäsin lähetettiin hänet kirkkoon, ja hän palasi sieltä aina tuntien kuin hänen sydämensä olisi tullut pestyksi puhtaaksi hyvähajuisessa, lämpimässä kylvyssä. Puoleen vuoteen oli hän kahdesti saanut käydä setänsä luona. Kaikki oli siellä ennallaan. Kyttyräselkä oli laihtunut ja Petruha vihelteli yhä kovemmin, samalla kun hänen kasvonsa, jotka ennen olivat olleet punakat, olivat nyt käyneet punasiksi. Jaakko valitti, että hänen isänsä piti häntä liian tiukalla.
— Yhä murisee hän: Opi vihdoinkin tekemään jotakin hyödyllistä työtä! Minä, sanoo, en kirjatoukasta välitä… Mutta kun kerran minusta on vastenmielistä seisoa tarjoilupöydän takana?! Melua, rähinää, huutoa, kirkunaa, niin ett'ei omaa ääntänsä kuule!… Sanon hänelle: hanki minulle puotilaisen paikka jonnekin… Vaikka pyhäinkuva-kauppaan… Ostajia käy siellä vähän, ja minä pidän pyhäinkuvista…
Jaakon silmissä oli surullinen kiilto, iho oli otsalta tullut keltaseksi ja kiilsi kuin hänen isänsä kalju päälaki.
— Luetko yhä vielä kirjoja? — kysyi Ilja.
— Kuinkas muuten? Siinä onkin ainoa iloni… Kun lukee, luulee olevansa toisessa kaupungissa… ja kun taas on lopettanut, tuntuu kuin kirkontornista maahan putoaisi… Ilja katsoi häneen ja sanoi: