— Mitä tarkotat?
— Sehän on selvää, Kiril Ivanovitsh. Minä, Kiril Ivanovitsh, olen ihminen, joka kunnioitan itseäni, ja sentähden ei minun sovi suuttua poikaan. Kuten itsekin voitte huomata, on poika porin tyhmä eikä hänellä ole mitään käsitystä… Saatan sentähden ilman muuta antaa hänelle anteeksi…
— Odotahan! Älä puhu joutavia vaan sano suoraan, onko hän puhunut totta?
— Mikä on totuus, Kiril Ivanovitsh? vastasi Karp hiljaa, uudestaan kohauttaen hartijoitaan ja kallistaen päätään. — Kukin käsittää totuuden omalla tavallaan… Ja tietysti ottakaa hänen sanansa todeksi, jos suvaitsette, vaan niinikään on teidän vallassanne olla niitä todeksi ottamatta…
Karp huokasi ja kumartaen isännälle, viittasi loukkaantuneen näköisenä kädellään.
— Niin, kaikki on täällä minun vallassani — myönsi isäntä. — Sinun mielestäsi siis poika on tyhmä?
— Perin tyhmä, — vakuuttavasti sanoi Karp.
— No, sen taas valehtelet… — epämääräisesti sanoi Strogani, nauruun purskahtaen.
— Mutta jopa sanoi sanottavansa sinulle vasten naamaa… hoh, hoh!
Varastaako Karp? Varastaa! Hoh, hoh, hoo!
Ilja oli mennyt ovelle ja seisoi siellä, kuunnellen keskustelua ja tuntien, että se loukkasi häntä. Vaan kun isäntä rupesi nauramaan, tunsi hän, kuinka hänen sydämensä sykähti kostonilosta. Hän katsahti riemuiten Karp'iin ja kiitollisesti isäntään. Strogani sulki silmänsä mielihyvissään nauraessaan, ja Karp kuunteli isännän naurua, päästäen hänkin kurkustaan kuivahkon, varovaisen hehetyksen.