— He, he, ho!…
Mutta kuultuaan sen, komensi kauppias jurosti:
— Sulje puoti!…
Kotimatkalla puhui Karp, päätään pudistellen, Iljalle:
— Kyllä sinua on hölmö, aika hölmö onkin! Sanopas, miksi panit toimeen tämän jupakan? Sillä tavallako luulet ensi sijalle pääseväsi, hölmö? Luuletko, ett'ei hän tietänyt meidän Mishkan kanssa varastelevan? Itsekin on hän samalla tavalla alkanut… he, he! Että hän antoi lähtöpassit Mishkalle, siitä olen sinulle sydämestäni kiitollinen? Vaan mitä minusta sanoit, sitä en anna anteeksi koskaan… sanon sen jo edeltäkäsin! Se oli tyhmää röyhkeyttä! Sanoa sellaista minusta minun läsnäollessani! Ei, kyllä sen muistan… Se osottaa sinussa kunnioituksen puutetta minua kohtaan…
Ilja kuunteli ääneti hänen puhettaan, vaan huonosti hän sitä ymmärsi. Hänen arvelunsa mukaan olisi Karp'in suuttumuksen häneen pitänyt esiintyä toisella tavalla. Hän oli, näet, odottanut, että kauppa-apulainen antaisi hänelle hyvän selkäsaunan tiellä, ja siksi oli hän pelännyt mennä kotiinkaan… Vaan vihan asemasta kuulosti Karp'in puheesta vain iva, eikä edes hänen uhkauksensakaan pelottaneet Iljaa. Samana iltana selveni hänelle Karp'in sanojen merkitys, kun isäntä kutsui hänet luoksensa yläkertaan.
— Kas vaan! Menepäs sinne! — evästeli häntä Karp pahaa tarkottavalla äänellä.
— Tultuaan isäntänsä asuntoon, jäi Ilja seisomaan suuren huoneen ovelle, jonka keskellä, ison kattolampun alla oli pyöreä pöytä, jolla oli suuri teekeittiö. Pöydän ympärillä istui isäntä vaimoineen ja tyttärineen, jotka viimeksi mainitut olivat toinen toistaan päätään lyhempiä, ja joiden kaikkien hiukset olivat punaset ja valkeaihoiset kasvot täynnä teerenpilkkuja. Kun Ilja astui huoneeseen, painautuivat he kiinni toisiinsa ja pelästyneinä loivat häneen siniset silmänsä.
— Siinä hän nyt on! — sanoi isäntä.
— Katsokaa, hyvät ihmiset, millainen hän on! — huudahti rouva peloissaan, katsoen häneen, ikäänkuin hän ei koskaan ennen olisi häntä nähnyt. Strogani hymyili, sormieli partaansa, naputti sormillaan pöytään ja virkkoi painavasti: