— Kun Ilja mytty selässä poistui kauppiaan talon raskaasta portista, tuntui hänestä, kuin tulisi hän kaukaisesta, autiosta maasta, josta hän oli lukenut eräässä kirjassa, ja jossa ei ollut mitään, ei ihmisiä eikä puita, vaan ainoastaan kiviä, ja niiden keskellä asui vanha, hyvä haltija, joka ystävällisesti näytti tietä jokaiselle, joka oli joutunut sinne.
Oli kaunis kevätpäivän ilta. Aurinko teki laskuaan. Sen kaunis, punanen kajastus hehkui talojen ikkunoissa. Se johti pojan mieleen sen päivän, jolloin hän ensi kerran joen rannalta näki kaupungin. Iso mytty, jossa oli hänen tavaransa, painoi hänen selkäänsä. Hän hiljensi käyntiään. Katukäytävällä kulki ihmisiä, jotka tyrkkivät hänen kantamustaan; ajoneuvoja vieri jyristen hänen ohitsensa, tomuhiukkasia tanssi vinoissa auringonsäteissä, ja kaikkialla oli melua, häärinää, liikettä. Pojan mieleen johtui kaikki, mitä hän oli kokenut kaupungissa näinä vuosina. Hän tunsi itsensä aikaihmiseksi, hänen sydämensä sykki ylpeästi ja rohkeasti ja hänen korvissaan kaikuivat kauppiaan sanat:
— Sinä olet luku- ja kirjotustaitoinen poika etkä ole tyhmä ja laiska… Sitäpaitsi olet rehellinen, vankka… Kaikki ne ovat valttiasi.
— Pelataan sitten! — mielessään huudahti Ilja, jouduttaen taas askeliaan, tuntien itsensä sanomattoman iloseksi ja tahtomattaan hymyillen, ajatellessaan ettei hänen enää huomenna tarvitse mennä kalakauppaan…
* * * * *
Palattuaan Petruha Filimonoff'in taloon, tuli hän suureksi mielihyväkseen vakuutetuksi siitä, että hän todellakin oli miehistynyt kalakaupassa palvellessansa. Kaikki talon asukkaat kohtelivat häntä huomaavaisesti ja imartelevalla uteliaisuudella, ojensipa Perfishka hänelle kätensäkin.
— Nöyrin palvelijanne, herra kaupanhoitaja! Mitä, veliseni, joko palvelit aikasi loppuun? Olen kyllä kuullut urotöistäsi — hah, hah! Ne pitävät siitä, kun matelee heidän edessään, vaan varjele, jos totuuden sanot… Kun Masha sai nähdä hänet, huudahti hän ilosesti:
— Mutta kuinka sinusta on tullut suuri!
Jaakko oli myös hyvillään toverinsa takasintulosta.
— Kas niin, nyt saamme taas olla yhdessä. Minulla on muuan kirja, nimeltä "Albigensit"; se on sellainen historia, Siinä kerrotaan eräästä Simon Montfort'ista… Se on ihmeellinen mies. — Ja Jaakko alkoi nopeasti, katkonaisesti kertoa kirjan sisältöä. Ilja katsoi häneen ja ajatteli tyytyväisesti, että hänen toverinsa oli vielä samanlainen kuin ennen. Jaakon mielestä ei Iljan käytöksessä kauppias Stroganin luona ollut mitään merkillistä. Kuunneltuaan Iljan kertomusta sanoi hän yksinkertaisesti: