— Kunpa tulisit pian suureksi! Silloin läksisin minä… Vaan nyt olet sinä kuin ankkuri, joka pidätät minua… Sinun tähtesi olen minä tässä pahennuksen pesässä… ja menehdyn! Tekisin muuten matkan pyhiin paikkoihin… Sanoisin pyhimyksille: Jumalan miehet? Hyväntekijät ja puolustajat Jumalan tykönä! Vapahtakaa minut, joka raskautettu olen! Puhukaa puolestani Jumalan, Isämme tykönä!
Ja kyttyräselkä rupesi äkkiä hiljaa itkemään. Ilja ymmärsi, mistä synnistä setä puhui, ja hän itse muisti sen hyvin. Hänen sydäntänsä rupesi ahdistamaan. Hänen tuli sääli setäänsä, mutta hän ei löytänyt sanoja, lohduttaaksensa häntä, ja hän oli ääneti. Ja vasta sitten, kun hän näki kyynelten yhä runsaampiin vuotavan kyttyräselän syvälle painuneista silmistä, sanoi hän:
— Älä itke enää… Odotahan, kunhan pääsen vähän alkuun, niin voit lähteä… Hän vaikeni ja, vähän mietittyään, lisäsi lohduttaen:
— Kyllä ne antavat anteeksi…
— Luuletko todellakin niin? — hiljaa kysyi Terenti, ja poika toisti uudestaan, nyt jo vakuuttavasti:
— Kyllä ne antavat anteeksi!… Pahemhempiakin syntiä ovat anteeksi antaneet… tiedän kyllä!…
Ja niin siis Iljasta tuli katukauppias. Aamusta iltaan kuleksi hän katuja pitkin laatikko rinnalla ja sen alustapukit kädessä, mustia silmiään siristäen ja nenä pystyssä katsoen itsetietoisesti ihmisiin. Lakki syvään päähän painettuna huusi hän täyttä kurkkua vielä äänenmurroksessa olevalla äänellään:
— Saippuaa! Kengänmustetta! Hiusvoidetta! Tukkaneuloja, nuppineuloja! Rihmaa, silmäneuloja! Kirjoja, hyviä kirjoja!
Kirjavana, kohisevana aaltona kiehui elämä hänen ympärillään, ja hän ui siinä vapaasti ja kevyesti, tuntien itsensä samanlaiseksi ihmiseksi, kuin kaikki muutkin. Hän kuljeksi basaareissa, pistäysi ravintoloissa, tilaten arvokkaasti itselleen teetä ja joi sen sitten vehnäleivän kera verkkaan, arvokkaasti, kuten oman arvonsa tunteva mies konsanaankin. Elämä tuntui hänestä yksinkertaiselta, helpolta, hauskalta.
Hänen haaveilunsa olivat myös yksinkertaisia ja selväpiirteisiä. Hän kuvitteli itsensä muutaman vuoden päästä pienen, siistin puodin isännäksi, joka olisi jonkin hyvän, vaan ei liian meluisan, kadun varrella, ja kuinka hän tekisi kauppaa puhtaalla korutavaralla, joka ei tahrisi eikä turmelisi vaatteita. Ja hän itsekin näyttäisi puhtaalta, terveeltä, hienolta. Kaikki ihmiset kunnioittaisivat häntä, ja tytöt katsoisivat ystävällisin silmin häneen. Iltaisin, sulettuaan puodin, istuisi hän sen vieressä olevassa puhtasessa, valoisassa kammarissa teetä juoden ja kirjaa lukien. Puhtautta piti hän joka paikassa välttämättömänä, milt'ei tärkeimpänä ehtona kunnollisessa elämässä.