Sillä tavoin haaveili hän, kun kauppa kävi hyvin eikä kukaan loukannut häntä raa'alla käytöksellä. Hän oli näet siitä lähtien, kun oli ruvennut pitämään itseään riippumattomana miehenä, tullut hyvin araksi kunniastaan ja loukkaantui pian.
Mutta kun hänen ei ollut onnistunut myydä mitään, ja hän väsyneenä istui joko ravintolassa tai kadulla, muistui hänen mieleensä poliisien raa'at ärjymiset ja tyrkkäykset, ostajien loukkaavat epäillykset, kilpailijoittensa, toisten katukauppiasten, haukkuma- ja kompasanat, ja silloin tunsi hän suurta, sisäistä levottomuutta. Hänen silmänsä ikäänkuin avautuivat suuremmiksi ja katsoivat syvemmälle elämään, hänen vaikutuksista rikas muistinsa työnsi niistä yhden toisensa jälkeen hänen järkensä arvosteltavaksi. Hän näki selvästi, että kaikki ihmiset pyrkivät samaan päämaaliin, kuin hänkin, etsivät samaa, tyyntä, kylläistä ja puhdasta elämää, jollaista hänkin halusi. Eikä kukaan heistä surkeillut sysäämästä tieltään toista, jos vaan hän oli esteeksi hänelle; kaikki ovat ahnaita, kaikki armottomia, loukkaavatpa usein toisiaan, ilman että heillä siihen on mitään tarvista tai siitä mitään hyötyä itselleen, vaan menettelevät niin, melkein kuin paljaan huvin vuoksi. Toisinaan nauravatkin toista loukatessaan, ja harvoin kukaan säälii loukattua…
Sellaiset ajatukset tekivät kaupan ikäväksi työksi. Hänen haaveilunsa puhtasesta, pienestä kaupasta haihtuivat, ja hän tunsi rinnassaan tyhjyyttä, ruumiissaan velttoutta ja laiskuutta. Hänestä tuntui, ett'ei hän koskaan saisi kootuksi niin paljoa rahaa, kuin kauppapuodin perustamiseen tarvitaan, vaan että hän saisi vanhoille päivilleen asti kuleksia tomuisia, kuumia katuja tavaralaatikko rinnalla, olkapää ja selkä kantohihnasta kipeinä. Vaan jokainen uusi menestys kaupassa uudestaan herätti hänessä rohkeutta ja vilkastutti hänen haaveitaan…
Eräänä päivänä tapasi hän odottamattaan Pashka Gratsheff'in eräällä vilkasliikkeisellä kadulla. Sepän poika kulki katukäytävää huolettomasti, kädet risaisten housujen taskussa, puettuna liian isoon ja väljään, niinikään repaleiseen ja likaiseen, siniseen mekkoon. Hänen suuret kengänkantansa kolkkivat joka askeleella kovasti katukivitykseen. Lakki, jonka lippa oli rikki, oli reippaasti vasemmalla korvalla kallellaan, joten puolta päästä, jonka tukka oli lyhyeksi leikattu, aurinko vapaasti paahtoi. Kasvot ja kaula olivat paksun, rasvamaisen likakerroksen peitossa. Jo kaukaa tunsi hän Iljan, iloisesti nyökäytti hänelle päätään, jouduttamatta silti askeliaan.
— Terve! — sanoi Ilja. — Onpa sinusta tullut koko keikari…
Pashka puristi lujasti hänen kättään ja päästämättä sitä irti, rupesi nauramaan. Hänen hampaansa ja silmänsä iloisesti kiiluivat likanaamiosta.
— Kuinka voit?
— Eletään voinnin mukaan — kun on ruokaa, niin syödään, kun ei ole, piipotetaan kuin linnunpoikaset… hah, hah! Mutta olipa saamarin hauskaa tavata sinut!
— Mutta miks'et koskaan ole käynyt meitä katsomassa? — kysyi Ilja hymyillen. Hänestäkin oli hauskaa tavata vanha toveri niin iloisena huolimatta hänen likasesta ulkoasustaan. Hän katseli Pashkan huonoja kenkärajoja, sitten omia uusia saappaitaan, jotka olivat maksaneet yhdeksän ruplaa, ja hymyili tyytyväisesti.
— Mistä minä tiedän, missä sinä asut… — sanoi Gratsheff.