— Sepitätkö runoja?…
— Kyllä välistä…
Pashka taas nauraa hohotti tyytyväisesti.
— Tulehan! Tuo runoja tullessasi…
— Tulen, tulen… Viinaakin tuon…
— Juotko sinä?
— Aina väliin… Mutta hyvästi nyt…
— Hyvästi! — sanoi Ilja.
Hän kulki edelleen ajatellen Pashkaa. Hänestä tuntui oudolta, ettei tuo repaleisiin puettu poika näyttänyt kadehtivan hänen vahvoja saappaitaan eikä siistiä pukuaan, tuskinpa näytti huomaavankaan niitä. Ja kun Ilja oli kertonut hänelle riippumattomasta elämästään, oli Pashka vaan ollut hyvillään siitä. Se teki Iljan levottomaksi, ja hän ajatteli: tokkohan Gratsheff tahtoneekaan sitä, mitä kaikki muut? Mitä muuta ihminen saattoi halutakaan, kuin puhdasta, rauhallista, riippumatonta elämää?
Etenkin kirkossa käytyään tunsi Ilja mielensä surulliseksi ja levottomaksi. Harvoin löi hän laimin kirkossa käymisen, vaan oli mielellään sekä aamu- että iltajumalanpalveluksessa läsnä. Hän ei rukoillut, seisoihan vaan mitään ajattelematta nurkassa, ihmisiä katsellen ja laulua kuunnellen. Ihmiset seisoivat ääneti, liikkumatta, ja heidän äänettömyydessänsä oli jotakin yksimielistä, aivankuin joka ihminen olisi pakottanut itsensä ajattelemaan samaa kuin kaikki toisetkin. Laulun aallot levisivät kirkkoon yhdessä suitsutussavun kanssa, ja välistä tuntui Iljasta, että hänkin sävelten kera kohoaa korkeuteen, liitelee niiden mukana lämmintä huokuvassa ilmassa ja katoaa sinne. Vakavan juhlallisessa mielialassa, joka täytti Herran huoneen, oli jotakin rauhaa synnyttävää, joka teki hyvää mielelle, ja joka oli niin erilaista, kuin maailmallinen hyörinä, niin erinkaltaista kuin sen pyrinnöt. Alussa tämä vaikutus asettui erilleen muista jokapäiväisen elämän vaikutuksista eikä tehnyt häntä levottomaksi. Vaan sitten hän huomasi, että hänen sydämmessään asustaa jotakin, joka aina piti silmällä häntä. Se oli kätkössä ja vaiti silloin, kun hän puuhasi jokapäiväisissä toimissaan, vaan tultuaan kirkkoon, kasvoi se hiljaa hänen rinnassaan, herättäen siinä omituisen, levottoman tunteen, joka soti hänen haaveitaan vastaan puhtaasta elämästä. Sellaisina hetkinä hänen aina johtui mieleensä kertomukset Antipa-erakosta ja vanhan lumpunkokoojan hurskaat puheet Jumalasta: