"Herra näkee kaikki, tietää kaikelle mitan ja painon! Paitsi Häntä ei ole ketään!"
Ilja tuli kotiin mieli levottomana, tuntien, että hänen tulevaisuuden haaveensa himmenevät yhä, ja että hänessä on jokin, joka ei halua korutavarakauppaa avattavaksi. Vaan elämä otti omansa, ja pian tuo jokin taas kätkeysi hänen sydämensä syvimpiin sopukoihin…
Vaikka Ilja kertoikin Jaakolle kaikki asiansa, ei hän kuitenkaan sanallakaan maininnut hänelle sisällisestä erimielisyydestänsä. Itsekin ajatteli hän sitä vain tahtomattaan, ehdoin tahdoin ei hän koskaan ruvennut tuota käsittämätöntä tunnetta miettimään.
Illat vietti hän hyvin hauskasti. Palattuaan kaupungilta, meni hän tavallisesti maakerrokseen Mashan luokse ja kysyi häneltä sellaisella äänellä, kuin olisi hän ollut isäntä talossa:
— Mashutka! kuinka on teekeittiön laita?
Mutta teekeittiö oli jo poristen ja inisten kiehumassa pöydällä. Iljalla oli aina mukanaan jotakin hyvää: rinkeliä, prenikoita, mesileipiä, välistä marjahilloakin, ja Masha vastapalvelukseksi kestitsi häntä teellä. Tyttö oli myös ruvennut ansaitsemaan rahaa. Matitsa oli näet opettanut hänet valmistamaan paperista kukkia, ja Mashaa huvitti suuresti tehdä ohuesta, kahisevasta paperista loistavan punasia ruusuja. Välistä ansaitsi hän kymmenenkin kopeekkaa päivässä. Hänen isänsä oli sairastunut lavantautiin, maannut kolmatta kuukautta sairashuoneessa ja tullut sieltä laihana, hoikkana, pää tummilla kiharoilla. Hän oli ajanut takkuisen partansa, ja keltasista, sisäänpainuneista poskistaan huolimatta näytti hän entistään viittä vuotta nuoremmalta. Entiseen tapaansa teki hän työtä vieraissa liikkeissä, yöksi tuli hän harvoin kotiin, jättäen asuntonsa kokonaan tyttärensä huostaan. Masha korjasi isänsä vaatteet, ja rupesi myös kutsumaan häntä kuten muutkin, Perfishkaksi. Suutari oli hyvin tyytyväinen hänen tapaansa kohdella häntä, näyttipä hän kuin tuntevan kunnioitusta kiharatukkaista tytärtään kohtaan, joka osasi nauraa yhtä iloisesti ja sydämmellisesti, kuin hän itsekin.
Teenjuonti iltasin Mashan luona oli tullut tavaksi Iljalle ja Jaakolle. Lapset asettuivat pöydän ääreen ja joivat kauan, paljon, otsa hiessä, puhellen kaikesta, mikä heitä huvitti. Ilja kertoili siitä, mitä oli kaupungilla nähnyt. Jaakko taas, joka luki päivät päästään, puhui kirjoistaan, ravintolassa tapahtuneista jyräköistä, valitti isästään, ja lörpötteli välisti sellaista, ett'eivät Ilja eikä Masha ymmärtäneet siitä mitään. Masha, joka aamusta iltaan istui huoneessaan työtä tehden ja laulellen, kuunteli poikien juttuja, mutta itse hän puhui vähän, vaan nauroi aina, kun vaan siihen tilaisuutta ilmestyi. Tee oli erittäin maukasta, ja teekeittiö, joka oli kokonaan happeumakerroksen peitossa, näytti herttaiselta vanhuksen naamalta, joka hymyili veitikkamaisesti. Milt'ei aina, kun lapset olivat päässeet parhaaseen teenjuonnin vauhtiin, rupesi teekeittiö surisemaan hyväntahtoisen ärsyttävästi, ilmottaen siten veden loppuneen. Masha otti sen täytettäväksi — ja joka ilta sai hän sen tehdä useita kertoja.
Jos paistoi kuu, lankesi sen valokin lapsijoukkoon aina samanlaisena kimmeltävänä läiskänä.
Tässä pienessä huonepahasessa, jota ympäröivät puolimädänneet seinät ja peitti matala, sisäänpainunut katto, tuntui aina puute ilmasta, valosta, vedestä, leivästä, sokerista ja paljosta muusta, vaan iloa siellä oli tarpeeksi, ja joka ilta syntyi siellä monta jaloa tunnetta ja lapsellisen naivia ajatusta.
Joskus oli Perfishkakin teenjuonnissa mukana. Tavallisesti sijoittui hän huoneen pimeään nurkkaan puupukeille ison, maahan painuneen uunin viereen, tai nousi hän uunille, antaen päänsä riippua reunalta alas, jolloin hänen valkoset, pienet hampaansa kiilsivät pimeässä. Hänen tyttärensä ojensi hänelle suuren vadillisen teetä, sokeripalasen ja leipää; hän otti ne nauraen vastaan, sanoen: