— Suur' kiitosta, Marja Perfiljevna! Olen syvästi liikutettu hyvyydestänne…
Välistä huudahti hän kateellisesti huoaten:
— Hyvin elätte, lapset, mainiosti kerrassaan! Aivankuin ihmiset konsanaankin!
Ja sitten hymyillen ja huoaten kertoi hän:
— Ihmisten elämä käy vuosi vuodelta paremmaksi ja hauskemmaksi! Teidän iällänne seurustelin minä vaan suutarin polvihihnan kanssa — se tanssi selässäni ja minä mielihyvästä ulvoin, minkä jaksoin. Kun se lakkasi, tuli selkäni vihaseksi, rupesi kiukuttelemaan, sitä alkoi kolottaa — se näet kaipasi rakasta ystäväänsä. Se ei kauan odotuttanutkaan itseään, — herkkätunteinen oli näet polvihihna! Siinä olikin, Jumala paratkoon, koko huvitukseni! Kun tulette suureksi, muistelette te mielellänne kaikkea tätä… keskustelujanne, eri tapauksia ja hauskaa elämäänne. Minä olen jo suuri — kuudesneljättä on menossa — vaan muistelemista ei minulla ole mitään! Ei vähääkään! Mitään ei ole jäänyt mieleen! On, kuin teidän iällänne olisin ollut sokea ja kuuro. Sen vaan muistan, että hampaat suussani kalisivat nälästä ja kylmästä ja kasvot olivat mustelmilla… vaan kuinka kumman tavalla luuni, korvani ja tukkani pysyivät eheinä, sitä en voi käsittää. Ja kyllä minua lyötiin, niin että vaatteet pölisivät. Niin vanutettiin minua kuin taikinaa oppia päähän pantaessa… Mutta venäläinen kestää paljon! Survo häntä vaikka huhmarissa, niin sittenkin hän paikkansa pitää! Ota minut esimerkiksi, — minua sekä puitiin että jauhettiin — ja kuitenkin elelen tyytyväisenä kuin käki, kuleksin ravintoloissa ja olen maailmaan tyytyväinen! Jumala pitää minusta… Kerran sattui hän minut tapaamaan ja paikalla rupesi Hän nauramaan. "Sinäkö se oletkin!" — sanoi Hän, ja päästi minut menemään…
Nuoret kuuntelivat nauraen suutarin sujuvata puhetta. Iljakin nauroi, vaan samalla herätti Perfishkan laulava ääni hänessä aina omituisen häntä vaivaavan tunteen. Kerran koetti hän päästä selville siitä ja epäilevästi hymyillen kysyi suutarilta:
— Etkö siis mitään halua, Perfishka?
— Kuka sitä kieltääkään! Juoda esimerkiksi, aina haluttaa…
— Mutta puhupas totuuden mukaisesti; tietysti sinä edes jotakin haluat? — itsepäisesti kysyi Ilja.
— Totuuden mukaisesti? No, tuota noin… uuden hanurin haluaisin… Hyvän, oikein hyvän hanurin tahtoisin… Tuollaisen, ruplaa viisikolmatta maksavan! Silloin, totta totisesti, saisitte kuulla!…