Hän vaikeni ja nauroi tyytyväisesti, vaan äkkiä hän lakkasi, jokin ajatus näytti pistäneen hänen päähänsä ja hän sanoi syvällä vakuutuksella Iljalle:
— E-hei, veliseni, mitä minä uudella hanurilla tekisin!… Sillä ensiksikin, jos se olisi kallis, joisin sen paikalla! Toiseksi entä jos se näyttäytyisi huonommaksi kuin se, joka minulla nyt on? — Tiedätteköhän, millainen nykyinen hanurini on? Se on verraton! Sieluni on siinä! Se ymmärtää minua — tarvitsen vaan laskea käteni näppäimille, niin se jo laulaa! Hanurini on harvinainen lajiaan, tuskin toisia samanlaisia löytyneekään maailmassa… Hanuri on kuin vaimo… Minulla oli myös vaimo — enkeli hän oli eikä ihminen! Kuinka olisi mahdollista, että uudestaan naisin? Vaimovainajani kaltaista en kuitenkaan löytäisi… Uuden vaimon suhteen käyttäisin vanhaa mittaa, ja jos hänet kevyeksi huomaisin, johtuisi siitä ikävyyksiä sekä minulle että hänelle! Niin se on… Ei se, veliseni, ole hyvää, mikä on hyvää, vaan se, josta pitää!…
Ilja myönsi ylistykset tosiksi, joita suutari tuhlasi hanurillensa. Perfishkan soittokone herätti todellakin sointuvalla äänellään ihmettelyä jokaisessa, joka vaan sitä kuuli. Vaan sitä ei Ilja saattanut uskoa, ett'ei suutarilla ollut mitään muuta toivottavaa? Se ajatus sai hänet pitämään Perfishkaa hiukan heikkomielisenä, vaan samalla seurasi hän mielenkiinnolla tuon miehen huoletonta elämää, tunnustaen, että suutari oli sydämeltään paras ihminen koko talossa, vaikka hän juopotteli ja oli kelpaamaton säädylliseen elämään…
Joskus ryhtyivät nuoret niihin suuriin ja syvällisiin kysymyksiin, jotka avautuvat ihmisten eteen kuin pohjattomat kuilut, voimakkaasti vetäen heidän tiedonhaluista mieltään ja sydäntään salaperäiseen hämäräänsä. Tällaiset kysymykset nosti aina Jaakko. Hän oli vähitellen saanut omituisen tavan nojautua aina johonkin, aivankuin hän ei olisi varmasti luottanut jalkoihinsa. Istuessaankin hän joko nojasi olkapäätään lähimmäiseen esineeseen tahi lujasti piti kädellään siitä kiinni. Kulkiessaan nopein, epävarmoin askelin kadulla, kosketteli hän kädellään porttien pielessä olevia työkkärikiviä, ikäänkuin hän olisi lukenut niitä, tahi viiletti kättään pitkin lauta-aitaa, aivan kuin koetellen sen vahvuutta. Ollessaan Mashan luona teellä, istui hän aina ikkunan vieressä, nojaten selkäänsä seinään, ja hänen pitkät sormensa pitivät lujasti kiinni joko tuolista tahi pöydän reunasta. Iso, sileän, pehmeän ja kellertävän tukan peittämä pää kallellaan katseli hän puhekumppaneitaan, ja siniset silmät hänen kalpeissa kasvoissaan vuorotellen sulkeutuivat ja avautuivat selkosen selälleen. Yhä edelleen kertoi hän mielellään uniaan eikä koskaan voinut tehdä selkoa jonkin lukemansa kirjan sisällöstä lisäämättä siihen itse puolestansa jotakin outoa ja käsittämätöntä. Ilja moitti kyllä häntä siitä, vaan Jaakko ei hämmästynyt, sanoihan vaan yksinkertaisesti:
— Niinkuin minä sen kerron, on se paremmin. Ainoastaan raamattua ei saa tuikita mielensä mukaan, vaan kyllä muita kirjoja. Ne ovat ihmisten kirjottamia, ja minä olen myös ihminen. Voin korjata niiden sisältöä, joll'ei se miellytä minua… Mutta sanopas minulle eräs toinen asia — missä on ihmisen maatessa hänen sielunsa?
— Mistä minä tiedän? — vastasi Ilja, joka ei pitänyt sellaisista kysymyksistä, koska ne tekivät hänet omituisen levottomaksi.
— Mutta minä luulen aivan varmaan, että se lentää pois, — selitti
Jaakko.
— Tietysti se lentää pois, — vakuuttavasti virkkoi Masha.
— Mistä sen tiedät? — ankarasti kysyi häneltä Ilja.
— Niinpähän arvelen…