— Lentää pois, — virkkoi Jaakko miettivästi hymyillen. — Senkin täytyy levähtää… Siitäpä sitten unet…
Ilja ei tiennyt, mitä vastata tuohon huomautukseen, vaan vaikeni, vaikka hän aina tunsi suurta halua vastustaa toveriaan. Ja tällaisessa tapauksessa vaikenivat he kaikki, välistä kauankin aikaa. Pimeässä maakerroksen huoneessa näytti aina silloin tulevan kuin yhä pimeämpää. Lamppu savutti, teekeittiön hiilistä läksi hä'än hajua, kaukaa kuului kumeata, omituista melua. Ravintola se oli, joka ylhäällä kumisi ja ulvoi. Ja uudestaan kuului Jaakon heikko ääni:
— Ihmiset häärivät… tekevät työtä… ja niin edespäin. Sitä sanotaan elämäksi. Sitten yhtäkkiä — kumsis! Ihminen kuoli… Mitä merkitsee se? Mitä siitä ajattelet, Ilja, häh?
— Se ei merkitse mitään erityistä… Kun tullaan vanhaksi, täytyy kuolla…
— Ei… Mutta kuoleehan nuoriakin, ja lapsia… Kuolee terveitä.
— Eivät he siis ole olleet terveitä, koska kuolevat…
— Mutta miksi ihmiset ylimalkaan elävät?
— On sekin kysymys! — ivallisesti huudahti Ilja arvellen itsensä kykeneväksi vastaamaan sellaiseen kysymykseen. — Elääksensä elävät. Tekevät työtä, odottavat onneansa. Jokainen tahtoo hyvästi elää, hakee tilaisuutta päästä hyville päiville. Kaikki etsivät sellaisia tilaisuuksia, tullaksensa rikkaiksi ja voidakseen elää puhtaasti…
— Niin on köyhien laita, Mutta rikkaat?
Heillä on kaikkea… Mitä etsivät he?