Ja kumartuen toveriinsa päin, sanoi Jaakko hiljaa ja salaperäisesti, pelon ilme sinisissä silmissään, toverilleen:
— Tiedätkö mitä? Sekin on varmasti sanottu — minkätähden? Vaan joku on ryöstänyt Jumalalta… varastanut ja kätkenyt selityksen… Ja se on ollut saatana! Kukas muu, kuin saatana! Ja siksi ei kukaan tiedä — minkätähden hän elää…
— Ilja kuunteli toverinsa katkonaista puhetta, tuntien, kuinka se kävi hänen mieleensä, ja oli vaiti.
Mutta Jaakko puhui yhä nopeammin ja hiljemmin. Hänen silmänsä pullistuivat päästä, kalpeissa kasvoissa kuvastui kauhu eikä ollut mahdollista saada mitään selvää hänen sanoistaan.
— Tiedätkö sinä, mitä Jumala tahtoo sinulta? Mitä siihen sanot? — pääsi vihdoin tuosta sanatulvasta riemuitseva huudahdus. Ja uudestaan tuli hänen suustaan virtanaan hiljaa äännettyjä, katkonaisia sanoja. Masha katseli ihmeissään, suu auki, ystäväänsä ja suojelijaansa. Iljan otsa oli synkissä rypyissä. Häntä suututti se, ett'ei hän ymmärtänyt Jaakon puheita. Hän piti itsensä Jaakkoa viisaampana, vaan tämä hämmästytti häntä aina ihmeellisellä muistillaan ja ky'yllään puhua korkeista asioista. Kyllästyttyään vihdoin kuuntelemiseen ja vaikenemiseen, ja tuntien päänsä sekavaksi, keskeytti hän vihdoin puhujan vihasesti virkkaen:
— Lakkaa jo hiidessä! Mitä siinä jauhat? Olet lukenut pääsi sekasin, siinä koko juttu… Itsekään et puhettasi ymmärrä…
— Siitähän tässä puhunkin, ett'en mitään ymmärrä! — huudahti Jaakko kummastuneena ja suuttuneena.
— Sanokin sitten suoraan, ettet ymmärrä, lopottamatta kuin mielipuoli… Ja anna minun häntä kuunnella!
— Ei, odotahan vähän! — alotti taas Jaakko. Oikeastaan on kaikki käsittämätöntä meille… Otetaan esimerkiksi… tuo lamppu. Siinä palaa tuli. Mistä se tulee? Äkkiä on se siinä, äkkiä taas katoo! Vetäse tulitikulla laatikon kylkeen… niin se palaa… Siis — tuli on aina olemassa… Liiteleekö se kenties näkymätönnä ilmassa?
Siitä innostui taas Ilja puhumaan. Halveksiva ilme kasvoillaan katsahti hän lamppuun ja sanoi: