"Jos hän olisi vieras minulle, niin yhdentekevä, — mietti hän. — Kaikkihan he koettavat toisiansa pettää. — Mutta hänhän on kuin minun vaimoni… suutelee ja hyväilee minua… Kirottu kissa! Noin voi käyttäytyä vain kurjin katutyttö…"
Hän alkoi käyttäytyä häntä kohtaan kylmästi ja epäluuloisesti ja koetti kaikenlaisilla tekosyillä välttää kohtauksia hänen kanssaan.
Näihin aikoihin ilmestyi hänen tielleen uusi nainen. Se oli Gavrikin sisar, joka välistä käväsi puodissa veljeään katsomassa. Hän oli pitkä, hoikka, solakka ja ruma, ja vaikka Gavrik ilmotti hänet yhdeksäntoista vuoden vanhaksi, näytti hän Iljasta vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat pitkähköt, kellertävät ja kuihtuneet; korkea otsa oli hienojen ryppyjen uurtama. Hänen ankannenänsä sieraimet olivat aina kuin vihasta ammollaan, pienen suun ohuet huulet olivat aina lujasti puristetut yhteen. Hän puhui selvästi, vaan ikäänkuin haluttomasti; hänen käyntinsä oli nopea ja hän kulki pää hyvin pystyssä, ikäänkuin olisi ylpeillyt rumuudellaan, mutta kuitenkin senkin tähden, että päätä painoi taaksepäin paksu ja pitkä, tumma palmikko… Suurien tummien silmien katse oli ankaran vakava, ja kaikki kasvonpiirteet kokonaisuudessaan antoivat hänen koko pitkälle olennolleen omituisen suoruuden ja taipumattomuuden leiman. Ilja tunsi tulevansa hämilleen hänen läsnäollessaan; hän näytti hänestä ylpeältä ja herätti hänessä kunnioitusta. Joka kerran, kun hän tuli puotiin, tarjosi Ilja kohteliaasti hänelle tuolin, sanoen:
— Olkaa hyvä ja istuutukaa!
— Kiitos! — sanoi tämä lyhyesti, päätään nyökäyttäen, ja istui. Lunjeff tarkasti salaa hänen kasvojansa, jotka jyrkästi erosivat kaikista muista naiskasvoista, joita hän siihen asti oli nähnyt, hänen kanelinruskeata, kulunutta pukuaan, paikkaisia kenkiään ja keltasta olkihattuaan. Istuessaan ja puhellessaan veljensä kanssa naputteli hän aina oikean kätensä pitkillä sormilla polveensa ja vasemmalla kädellään pyöritti hän ilmassa nahkahihnalla sidottua kirjanippua. Iljasta tuntui oudolta nähdä tuo ylpeä tyttö niin huonoissa pukimissa. Istuttuaan pari minuuttia puodissa, sanoi hän veljelleen:
— No, hyvästi nyt! Älä tee tyhmyyksiä. Ja ääneti nyökäyttäen päätään kaupanomistajalle, poistui hän reippaasti kuin urhoollinen sotamies, joka hyökkää vihollista vastaan.
— Kuinka ankara on sisaresi! — sanoi Ilja kerran Gavrikille.
Gavrik nyrpisti nenäänsä, muljautti silmiään, puristi huulensa yhteen, ja antoi siten kasvoilleen ilmeen, joka hyvin muistutti hänen sisarensa kasvojen ilmettä. Sitten selitti hän hymyillen Iljalle:
— Niin, kyllä hän on… Mutta hän tekeytyy…
— Minkätähden tekeytyy hän?