— Suo, Herra, rauha palvelijoittesi Vlasin, Nikolain, erakkomunkin
Mardarin sieluille, anna terveyttä palvelijoillesi Tatjanalle,
Kirikille, Serafimalle…
Hänen nopea rukoilemisensa ei miellyttänyt Iljaa. Hän ymmärsi selvästi, että Tatjana Vlasjevna ei rukoillut tarpeen vaatimuksesta, vaan totutusta tavasta.
— Uskotko sinä, Tatjana, Jumalaan? kysyi Ilja kerran häneltä.
— On sekin kysymys! — huudahti tämä hämmästyneenä. — Tietysti uskon! Minkätähden sitä kysyt?
— Sinulla kun kuulostaa aina olevan niin tavattoman kiire suoriutua hänestä… — sanoi Ilja hymyillen.
— Olen aina iltaisin niin väsynyt, että hän kyllä antaa minulle anteeksi, vaikka olenkin vähän huolimaton…
Ja haaveksien kohottaen silmänsä ylöspäin lisäsi hän vakuuttavasti:
— Hän antaa anteeksi kaikki… Hän on armollinen…
Olympiada taas oli rukoillut kauan ja hiljaa. Pää alhaalla oli hän polvillaan pyhäinkuvien edessä liikkumatta, ikäänkuin kivettyneenä… Hänen kasvonsa olivat sellaisina hetkinä ankaran surulliset, eikä hän vastannut, jos häneltä jotakin kysyi…
Kun nyt Ilja huomasi, että Tatjana Vlasjevna kouraantuntuvasti oli pettänyt häntä kauppaliikkeessä, tunsi hän vastenmielisyyttä häntä kohtaan.