— Kuinka yksinkertainen olet! — huudahti Tatjana Vlasjevna nauraen!
— Kuuntele sitten…
Ja hän rupesi taas kertomaan tuosta hienosta, mukavasta, säädyllisestä porvarielämästä, ylistäen sitä pilviin asti, verhoten sen sydämettömyyden ja likaisuuden.
— Onko tuo sitten hyvää? — kysyi Ilja.
— Olet omituinen! En sanokaan, että se on hyvää, vaan jollei niin olisi, olisi ikävä.
Välistä neuvoi hän myös Iljaa:
— Sinun pitäisi lakata käyttämästä kirjavia karttuunipaitoja. Hienolla miehellä pitää olla valkoset paidat… Sitä paitsi pitää sinun kuunnella, kuinka minä lausun sanat, ja jättää kaikki talonpoikaiset sanantapasi. Ethän ole enää mikään talonpoika, vaikket olekaan vielä tarpeeksi hijoutunut.
Yhä useammin viittasi Tatjana Vlasjevna eroon hänen, talonpojan, ja itsensä, sivistyneen naisen, välillä, ja nuo viittaukset loukkasivat usein Iljaa. Olympiadan kanssa eläessään oli hänestä usein tuntunut, kuin hän olisi ollut hänelle likeinen, kuin hyvä toveri, vaan Tatjana Vlasjevna ei ollut koskaan herättänyt hänessä toverillista tunnetta häntä kohtaan, ja vähitellen oli hänen kunnioituksensakin häneen kadonnut. Kun hän vielä asui Avtonomoff'illa, kuuli hän usein, kuinka Tatjana Vlasjevna rukoili iltarukoustaan ennen maata menemistään:
— "Isä meidän, joka olet taivaissa… kuului seinän läpi hänen äänekäs, nopea kuiskeensa. — Anna meille jokapäiväinen leipämme ja anna meille anteeksi syntimme…" Kirja! nouse sulkemaan kyökin ovi, vetoa käy jalkoihin…
— Miksi olet sitten polvillasi paljaalla lattialla? — kysyi Kirik unisesti.
— Hiljaa, älä häiritse minua!… Ja uudestaan kuului nopeaa, huolestunutta kuisketta: