Mutta kun Avtonomoff oli mennyt ja Ilja ajatteli hänen sanojaan, tunsi hän itsensä loukatuksi. Hänestä oli selvää, että hyväntahtoinen ja naurettava Kirik piti itseään jonakin erityisenä ihmisenä, parempana, korkeampana kuin Ilja, vaan samalla vaimoineen käytti häntä hyödykseen. Perfishka oli myös kertonut hänelle, että Petruha teki pilaa hänen kaupastaan ja kutsui häntä veijariksi… Ja Jaakko oli sanonut suutarille, että ennen oli Ilja ollut parempi eikä niin ylpeä kuin nyt. Ja Gavrik'in sisar antoi hänen alituisesti tuntea, ettei hän ollut hänen vertaisensa. Hän, joka oli kirjeenkantajan tytär, ja joka kulki miltei repaleissa, katsoi häneen niin, kuin olisi ollut vihainen siitä, että hän asui samassa maailmassa, kuin hän.
Iljan itserakkaus oli sen jälkeen, kun hän avasi kaupan, kasvanut ja tullut entistä aremmaksi. Tuo ruma, vaan omituinen tyttö kiinnitti yhä enemmän hänen huomiotaan puoleensa; hän tahtoi päästä selville, mistä hänellä, köyhällä, huonosti puetulla tytöllä, riitti ylpeyttä, jonka edessä hän, Ilja, joutui yhä hämilleen. Tyttö ei koskaan tahtonut alottaa puhetta hänen kanssaan, ja se loukkasi kipeästi häntä. Olihan veljensä hänellä juoksupoikana, ja senkin tähden pitäisi hänen olla ystävällisempi hänelle, isännälle.
Kerran sanoi Ilja hänelle:
— Luen parastaikaa kirjaanne Don Quixote'sta…
— No, mitä pidätte siitä? Miellyttääkö se teitä? — kysyi hän, katsomatta häneen.
— Se miellyttää suuresti minua!… Se on hyvin naurettava… Mies oli kummallinen ihminen…
Nyt katsoi tyttö häneen, ja Ilja oli näkevinään, että hänen mustat, ylpeät silmänsä katsoivat hänen kasvoihinsa vihaisesti.
— Oikein arvasin, että sanoisitte jotenkin siihen tapaan, virkkoi tyttö painavasti.
Ilja oli kuulevinaan hänen sanoissaan jotakin häntä nöyryyttävää.
— Olen oppimaton ihminen, — sanoi Ilja ja kohautti olkapäitään.