Tyttö ei vastannut mitään, kuin ei olisi kuullut hänen sanojaan.
Ja taas valtasi Iljan se mieliala, jonka hän oli luullut ainaiseksi kadonneen, — taas vihasi hän ihmisiä, taas ajatteli hän itsepäisesti oikeutta, syntiään ja mikä häntä tulevaisuudessa odotti. Viimeinen kysymys etenkin teki hänet levottomaksi. Hän piti puodistaan ja koko siitä tavasta, jolla hänen elämänsä nyt oli järjestetty. Entiseen elämäänsä verrattuna oli tämä puhtaampaa, tyynempää, vapaampaa. Mutta koko ikänsäkö saa hän elää näin, seisoen aamusta iltaan puodissa, sitten yksin ajatuksineen istua teekeittiön ääressä ja vihdoin nukkua ja herättyänsä taas mennä puotiin. Hän tiesi, että useat pikkukauppiaat, kenties kaikki, elävät samalla tavalla. Mutta he varmaan ovat kaikki naimisissa, heillä on lapsia, he juovat viinaa, lyövät korttia ja tuskinpa heistä yksikään on hänen kaltaisensa… Hänellä oli sekä sisällisessä että ulkonaisessa elämässään paljon sellaista, joka teki hänet omituiseksi, muista toisellaiseksi, ihmiseksi. Kauppiaista ei hän pitänyt. Toiset olivat Kirik'in kaltaisia, kehuivat kaikkea eivätkä osanneet puhua muusta kuin kaupasta, toiset olivat suorastaan pettureita. Kerran, ajatellessaan kaikkea tuota, johtui hänen mieleensä Jaakon sanat:
— Suokoon Jumala, ettet onnistuisi… sinä olet liian ahnas…
Ne sanat tuntuivat hänestä hyvin loukkaavilta. Ei, hän ei ollut ahnas, — hän tahtoi vaan elää puhtaasti, rauhallisesti ihmisten kunnioittamana, niin ettei kukatahansa huutaisi hänelle joka askeleella:
— Minä olen ylempi sinua, olen parempi sinua…
Ja taas hän ajatteli, millainen tulevaisuus odotti häntä? Saisiko hän rangaistuksen murhasta, vai ei? Välistä ajatteli hän, että olisi väärin, jos rangaistus häntä kohtaisi. Hänhän ei ollut aikonut kuristaa kauppiasta, — se oli tapahtunut itsestään — sanoi hän sadannetta kertaa itsekseen. Kaupungissa eli paljon murhamiehiä, irstailijoita ja varkaita, ja kaikki tiesivät, että he ehdoin tahdoin olivat murhamiehiä, irstailijoita ja varkaita, vaan kuitenkin elivät he nauttien elämän hyvyyksiä, eikä rangaistus vielä ollut kohdannut heitä. Mutta oikeudenmukaisesti pitäisi myös jokaisen, joka on tehnyt toiselle vääryyttä, kärsiä siitä rangaistus. Sanotaanhan raamatussakin: "Rangaiskoon Jumala häntä itseään, että hän tietäisi". Nuo ajatukset avasivat kaikki vanhat haavat hänen sydämessään, ja hurja kostontuuma syttyi hänessä, vaatien korvausta hänen turmellusta elämästään. Toisinaan pisti hänen päähänsä tehdä vielä jokin ilkityö, — mennä sytyttämään tuleen Petruha Filimoff'in talo, ja kun se olisi ilmitulessa ja ihmisiä juoksisi hätään, huutaisi hän heille:
— Minä olen sytyttänyt sen! Minä murhasin kauppias Poluektoff'in!
Hänet vangitaan, tuomitaan ja lähetetään Siperiaan, kuten isänsä… Tämä ajatus kiihotti häntä, ja tyydyttääkseen kostonhaluaan, olisi hän valmis kertomaan Kirik'ille luvattomasta suhteestaan hänen vaimoonsa tai menemään ukko Hrjenoff'in luokse ja löylyttämään häntä siitä, että hän kidutti Mashaa…
Joskus hän makasi vuoteellaan pimeässä, kuunteli syvää hiljaisuutta, ja hänestä näytti, kuin kaikki hänen ympärillään seuraavassa silmänräpäyksessä sortuisi räiskinällä kokoon hurjassa pyörteessä. Ja tuo pyörre tempaisi hänetkin mukaansa kuin puusta irtautuneen lehden ja musertaisi hänet ja tekisi lopun hänestä. Ja hän vapisi kuin edeltäkäsin tuntien tuota kauheutta…
Eräänä iltana kun Lunjeff aikoi jo sulkea puodin, ilmaantui Paavali ja sanoi tervehtimättä, rauhallisesti: