— Entä tuo äskeinen, — tappaako hän varmaan vaimonsa?
— Ole vaiti, Gavrik!
Poika käännähti ympäri ja astui takaisin mutisten:
— Menevätkin mokomat naimisiin!… Iltahämärä oli jo tullut, puodin vastapäätä olevan talon ikkunoihin sytytettiin tulet.
— On aika sulkea puoti… — sanoi Gavrik hiljaa.
Ilja katsoi valaistuja ikkunoita. Alaosaa niistä suojustivat kukat, yläosaa valkoset uutimet. Kukkien lehtien välistä näkyi kultainen kehys seinältä. Kun ikkunat olivat auki, kuului niistä kadulle kitaran soittoa, laulua ja äänekästä naurua. Siinä talossa miltei joka ilta laulettiin, soitettiin ja naurettiin. Lunjeff tiesi, että siinä asui piirituomioistuimen jäsen Gromoff, lihavahko, punaposkinen herra, jolla oli pitkät, mustat viikset. Hänen vaimonsa oli myös lihava, vaaleaverinen, silmät lempeät, siniset; kadulla leijaili hän majesteetillisesti eteenpäin kuin satujen kuningatar, ja puhellessaan hymyili hän aina. Gromoff'illa asui vielä hänen naimaton sisarensa, pitkä, tummatukkainen ja tummaverinen tyttö, jota joukko nuoria virkamiehiä hakkaili. He kokoontuivat miltei joka ilta Gromoff'ille ja silloin sitä naurettiin ja laulettiin. Gromoff'in kyökkipiika, joka osti rihmansa Lunjeff'in puodista, valitti isäntäväestään, kertoen heidän antavan huonoa ruokaa palvelijoilleen eivätkä maksaneet aikanaan näiden palkkoja. Ja Lunjeff ajatteli:
"Siinä taas ihmisiä, jotka viettävät hauskoja päiviä…"
— Nyt on todellakin aika sulkea puoti, toisti Gavrik itsepäisesti.
— Sule sitten…
Poika sulki oven, ja puoti tuli pimeäksi. Sitten kuului lukko rämähtävän.