— Etkö tuntenut… ettekö tuntenut… — virkkoi hän, jääden seisomaan keskelle huonetta.
— Herrajumala! Kuinka olisin voinut sinua tuntea! Olethan muuttunut äärettömästi!…
Liiotellulla kohteliaisuudella otti Ilja häntä kädestä, talutti hänet pöydän ääreen, kumartui ja tarkasteli häntä, voimatta sanoa, missä suhteessa hän oli muuttunut. Masha oli käynyt uskomattoman laihaksi ja astui horjuen, kuin hänen jalkansa olisivat olleet lamauksissa.
— Mistä tulet? Oletko väsynyt? Voi sinua, minkä näköinen olet! — mutisi Ilja, asettaen hänet varovasti istumaan tuolille ja yhä tuijottaen hänen kasvoihinsa.
— Hän kun minua… — virkkoi Masha, katsahtaen hymyillen Iljan silmiin, jonka sydäntä tuo katse ja hymyily ilkeästi kouristi…
Nyt, kun Masha istui lampun valossa, saattoi Ilja selvästi erottaa hänen piirteensä. Hän nojasi tuolin selkänojaan, hoikat kädet olivat veltosti riipuksissa, ja hänen sisäänpainunut rintansa läähätti raskaasti. Hän oli niin laiha, että näytti olevan kokoonpantu paljaista luista. Karttuunipuvun alta näkyi selvästi hänen terävät olkapäänsä, kyynärpäänsä ja polvensa, sinertävä iho oli tiukalle pingottunut ohimoille, poskipäille ja leukaan, jonka tähden hänen suunsa oli sairaalloisesti puoliavoimena, niin että hampaat kokonaan näkyivät ja pienillä kapeilla kasvoilla kuvastui tylsä tuska ja pelko. Silmien ilme oli väsynyt ja eloton.
— Oletko ollut sairas? — kysyi Ilja.
— E-en, — vastasi Masha pitkään. — Olen aivan terve… hän on tehnyt minut tällaiseksi…
— Miehesikö?
— M-mieheni…