Hänen pitkäveteiset, hiljaiset sanansa muistuttivat voihkamista, ja kasvoillaan oleva hymy kuolleilla usein tavattavaa hymyä…
Gavrik, joka seisoi hänen vieressään, katsoi häneen huulet yhteen puristettuina ja silmissä kuvastuen pelko.
— Mene nukkumaan! — sanoi hänelle Ilja. Poika meni puotiin, puuhasi siellä vähän aikaa ja kurotti sitten päänsä esiin ovenpielen takaa.
Masha istui liikkumatta, ainoastaan hänen silmänsä kääntyivät verkkaan esineestä esineeseen. Lunjeff kaatoi hänelle teetä katsoen häneen, osaamatta mitään sanoa.
— Niin… hän rääkkää hirveästi minua… — sanoi Masha. Hänen huulensa vapisivat, ja silmät sulkeutuivat hetkeksi. Kun hän avasi ne, vieri kaksi suurta kyyneltä poskille.
— Älä itke… — sanoi Ilja ja kääntyi poispäin hänestä. — Koeta sen sijaan juoda teetä, kas näin… ja kerro minulle kaikki… Se helpottaa varmaan…
— Minua pelottaa, että hän tulee… sanoi Masha, pudistaen päätään.
— Kyllä hänet ulos ajamme! — sanoi Ilja.
— Hän on vahva, — varotti Masha.
— Oletko paennut hänen luotaan?