— Olen… Tämä on jo neljäs kerta… Kun en jaksa kärsiä enää, niin pakenen… Viime kerralla aioin hypätä kaivoon, vaan hän sai kiinni… ja voi, kuinka hän löi minua ja rääkkäsi…
Hänen silmänsä tulivat suuriksi tuota kauheutta muistellessaan, alahuulensa vapisi. Sitten virkkoi hän kuiskaten:
— Jalkojani tahtoo hän aina ruhjoa…
— Äh! — huudahti Ilja. — Mutta onhan sinulla kieli suussasi! Ilmota poliisille… sano, että hän rääkkää sinua! Hänet kyllä tuomitaan siitä ja pistetään vankeuteen…
— Mutta hän on itse tuomari, — sanoi Masha toivottomasti.
— Hrjenoff'ko! Mikä tuomari hän on… mitä höpiset sinä?
— Tiedän kai minä! Äskettäin istui hän oikeuden jäsenenä kaksi viikkoa yhtä mittaa… Hän tuli sieltä aina kotiin nälkäisenä ja häijynä… Kerrankin otti hän hiilipihdit ja näpisti niillä rintojani, ja repi ja pudisteli minua kuin rättiä… Katsohan…
Hän avasi vapisevilla käsillään röijynsä ja näytti pieniä, kuihtuneita rintojaan, jotka olivat mustelmia täynnä.
— Pane röijysi kiinni, — käski Ilja synkästi. Hänestä tuntui vaikealta nähdä tuota pahanpäiväiseksi peitattua, viheliäistä ruumista, ja hän ei tahtonut uskoa, että hänen edessään istui hänen lapsuutensa ystävä, herttainen Masha-tyttö. Mutta hän paljasti vielä olkansakin ja sanoi samalla tyynellä äänellä:
— Ja tällaisiksi on hän lyönyt olkapääni, katso… Ja samoin koko ruumiini on mustelmilla…