Puodin ovelta pilkisti Gavrik sisään.
— Ilja Jakovlevitsh! Avaanko puodin?
— Hiiteen koko puoti! — huudahti Ilja kiivaasti. — Ei nyt osata tehdä hyviä kauppoja!
— Olenko minä tielläsi? — sanoi Paavali.
Hän istui kumarassa tuolilla nojaten kyynärpäitään polviin ja tuijottaen lattiaan. Ohimosuoni, verta täynnä, tykytti kovasti.
— Sinäkö? — huudahti Ilja. — Sinä et ole minun tielläni… eikä Mashakaan… vaan jokin muu! Kuten olen useasti sinulle sanonut, on jotakin, joka on meidän kaikkien tiellä… sinun, Mashan, minun… Onko se meidän tyhmyyttämme vai mitä muuta, sitä en tiedä, vaan meillä ei ole mitään mahdollisuutta elää ihmisten lailla!
Lunjeff antoi katseensa kulkea ympäri ahdasta huonettaan, katsoi Mashaan, joka makasi liikkumatta sängyssä, kasvoilla alakuloinen ilme, vilkaisi puotiin, jossa Gavrik joi teetä, katsoi rautaristikolla varustettuun ikkunaan, ja jatkoi miltei epätoivoisella, käheällä, katkeralla äänellä:
— Ei ole tämä elämää, joka on niin ahdasta, synkkää, käsittämätöntä… Jos on saanutkin hankituksi itselleen siistin, tyyneen nurkan… niin ei hänellä sielläkään ole rauhaa! Ei mikään ole sellaista, kuin tulisi olla… kaikki on vaivalloista, kiusallista… nöyryyttävää…
— Mistä sinä oikeastaan puhut? — kysyi Paavali, katsomatta häneen.
— Kaikesta! — huusi Ilja. — Minusta tuntuu nyt, kuin ei mikään olisi minkään arvoista! Ehkä en ymmärrä sitä… olkoon niin… Vaan niin paljon ymmärrän, kuin tarvitsenkin: tarvitsen elää ihmisten lailla… viettää kunnioitettuna puhdasta hauskaa elämää! En tahdo nähdä mitään murheita, kurjuutta… syntiä, enkä muuta saastaisuutta… en tahdo! Mutta minä itse…