— Unohdin erään tärkeän seikan! Kun tulin tänne, en tervehtinyt teitä ja siinä tein hävyttömästi. Pyydän sitä anteeksi!
Hänen kasvonsa tulivat punasiksi ja hän loi hämillään silmänsä maahan. Ilja katsoi häneen ja hänen rintansa riemuitsi.
— Pyydän anteeksi vielä kerran! Luulin, että täällä oli juomingit… se oli tyhmästi, vaan…
Hän pysähtyi, kuin olisi niellyt jonkin sanan.
— Ja kun te moititte minua siitä, etten tervehtinyt… niin luulin, että silloin puhui isäntä… mutta erehdyin! Olen hyvin iloinen siitä! Se olikin ihmisarvon tunne.
Hyväntahtoinen, iloinen hymy kirkasti hänen kasvonsa, ja hän jatkoi lämpimästi, aivan kuin omista sanoistaan nauttien:
— Oi, kuinka tuntuu hyvältä nähdä ihmisessä löytyvän oman arvon tunnetta!… Olen hyvin iloinen… kaikki on käynyt niin erittäin hyvin! Niin äärettömän hyvin!
Ja hän katosi hymyillen kuin pieni, harmaa pilven hattara, jota aamurusko kultaa. Toverukset katsoivat hänen jälkeensä. Kummankin kasvot olivat juhlalliset, vaikka samalla hiukan naurettavat. Sitten katsahti Lunjeff huonettaan ja sanoi, nykäisten Pashkaa:
— Eikö täällä ole hienoa? Tämä hymähti.
— Kuulitko, kuinka hän pyysi minulta anteeksi? — kysyi Ilja, pyyhkäisten kädellään kiharaa tukkaansa. — Niin käyttäytyy oikea sivistynyt ihminen, joka voi kunnioittaa jokaista, vaikka ei ensin taivukaan kenenkään edessä. Ymmärrätkö!