— Entä sitten?
— Siis tuleeko hänen tietää, — mistä ja kuinka se on ilmestynyt? Sielu, sanotaan, on kuolematon… se on aina ollut, mitä siitä sanot? Odota, odota! Ei ole tarpeellista tietää, kuinka synnyit, vaan kuinka olet elänyt… Koska ymmärsit, että elät? Synnyit elävänä, vaan koska tulit eläväksi? Äitisi kohdussako? Mutta miks'et ainoastaan muista sitä, kuinka syntymiseesi asti elit, vaan et elämästäsi viidenteen ikävuoteesikaan asti tiedä mitään? Ja jos sielua on olemassa, — niin missä se menee sinuun? Sanopas se!
Jaakon silmissä paloi riemuitseva hehku, hänen kasvoillaan loisti tyytyväisyyden hymy ja omituisella hilpeydellä huudahti hän:
— Siinäpä sitten sielu!
— Hölmö! — sanoi Ilja, katsahtaen ankarasti häneen. — Mitä iloitset?
— En iloitsekaan, ilman vaan…
— Niin kai! Heitä pois tuo kirja, sanon minä. Näethän, että se on kirjotettu jumalaa vastaan. Pääasia ei ole siinä, minkätähden elän, vaan kuinka elän! Kuinka pitää elää, että kaikki olisi puhdasta ja hyvää, ettei kukaan loukkaisi minua, enkä minä muita! Kunpa löytyisi sellainen kirja, missä kaikkea sitä selitettäisiin…
Jaakko istui pää rintaa vasten painuneena, mietteissään, ääneti. Hänen iloinen mielialansa oli vastakaikua löytämättä kadonnut. Vähän ajan päästä sanoi hän Iljalle:
— Kun katson sinua, niin on sinussa jotakin, mikä ei minua miellytä… Ajatuksiasi en ymmärrä… mutta sen olen huomannut, että viime aikoina olet jostakin tullut ylpeäksi… Käyttäydyt niin, kuin sinä yksin olisit vanhurskas…
Ilja rupesi nauramaan.