— Mitä naurat? Eikö sitten mielestäsi ole totta! Jokaista tuomitset ankarasti… et rakasta ketään ihmistä…
— — En rakastakaan, — sanoi Ilja varmasti.
— Ketä rakastaisin? Minkätähden? Mitä hyvää ovat ihmiset minulle tehneet?… Jokainen tahtoo saada itselleen leipäpalan toisen työllä, vaan yhtäkaikki jokainen huutaa: "rakasta minua! Kunnioita minua, minä myös kunnioitan sinua! Anna minulle osa omaisuudestasi, niin kenties kunnioitan sinua!" Kaikki ajattelevat vaan syömistä…
— On ihmisillä muitakin tarkotusperiä, väitti tyytymättömänä Jaakko.
— Kyllä minä tiedän! Jokainen koettaa kaunistaa itseään joillakin hyveillä, vaan se on vaan naamio! Huomaan, kuinka setäni tahtoo hieroa kauppaa jumalan kanssa, kuten kauppa-apulainen pettäessään isäntäänsä. Isäsi on äskettäin lahjottanut kirkkoon pari kirkkolippua, — siitä voin päättää, että hän on aimo tavalla pettänyt jotakin tahi aikoo piakkoin niin tehdä… Ja samoin menettelevät kaikki, katsopa minne päin tahansa. Tästä saat kopeekan, mutta annakin viisi takasin! Luin äskettäin sanomalehdestä, että kauppias Migunoff, joka lahjotti muutamalle sairashuoneelle kolmesataa ruplaa, pyysi kaupungin dumaa [kaupungin valtuusmiehistö] alentamaan siitä hyvästä hänen tehtaalleen pantua veroa tuhannella ruplalla… Min ne petkuttavat toisiaan ja puhdistautuvat toistensa silmissä. Minun mielestäni on rangaistus kärsittävä, tekipä sitten rikoksen ehdoin tahdoin tahi tahtomatta!…
— Sinä olet oikeassa, — miettivästi virkkoi Jaakko, — samoin on totta, mitä sanoit isästäni ja kyttyräselästä… Emme ole syntyneet oikeaan aikaan! Sinä saatat edes olla katkera; lohdutat itseäsi muita tuomitsemalla… Mutta minä en kykene edes siihenkään! Kunpa voisi päästä täältä pois! huudahti hän surullisesti.
— Minne menisit sitten? — kysyi Ilja hiukan nauraen.
— Siinäpä se!
Ja molemmat olivat he vaiti, alakuloisina istuen pöydän ääressä, toisiansa vastapäätä. Ja pöydällä oli suuri punakansinen kirja nahkaselkineen ja teräshakasineen…
Etehisestä kuului äkkiä ryskettä, kuiskaavia ääniä, sitten kuulosti käsi kauan hapuilevan ovenripaa. Toverukset odottivat äänettöminä. Ovi avautui verkkaan, ja Perfishka-suutari romahti sisään. Hän oli kompastunut kynnykseen ja oli nyt polvillaan pitäen oikeata kättänsä, jossa oli hanuri, korkealla ilmassa.