— Jokainen meistä näyttää olevan kovaosainen. Sinunkin elämäsi taitaa olla raskasta, siltä minusta tuntuu… vai kuinka?
Hänen puhuessaan väreili heikko hymyily hänen huulillaan. Hänen äänessään ja sanoissaan oli jotakin veretöntä, voimatonta… Ilja irrotti kätensä… Jaakon käsi valahti voimatonna alas.
— Jasha, anna anteeksi…
— Jumala antakoon sinulle anteeksi! Käythän vastakin katsomassa?
Ilja poistui mitään vastaamatta.
Kadulle päästyään tuli hänen mielensä kevyemmäksi ja vapaammaksi. Hän ymmärsi, että Jaakko kuolee pian, ja se härsytti häntä jotakin tuntematonta olentoa vastaan. Hän ei säälinyt Jaakkoa, sillä hän ei voinut edes kuvitella, kuinka tuo hiljainen, suoraluontoinen nuorukainen olisi saattanut elää ihmisten joukossa. Hän oli jo kauan pitänyt Jaakkoa määrättynä katoamaan elämästä. Mutta häntä kiihotti ajatus, minkätähden tuota niin perin hyväluonteista miestä oli niin paljon kidutettu ja pakotetaan ennen aikojaan jättämään maailman? Ja se ajatus yhä enemmän kasvatti hänen kiukkuaan elämää kohtaan, mikä muutenkin alkoi olla hänen mielensä perussävel.
Yöllä ei hän voinut nukkua. Vaikka ikkuna oli auki, tuntui hänestä ilma huoneessa tukahduttavalta. Hän meni pihalle ja laskeusi pitkälleen maahan lauta-aidan viereen, ja lavan alle. Hän oli selällään ja katseli kirkasta taivasta, ja mitä tarkemmin katsoi, sitä useampia tähtiä hän näki. Linnunrata kulki poikki taivaan kuin hopeavaate, — tuntui samalla suloiselta ja surulliselta katsoa sitä puunoksien läpi. Taivaalla, jossa ei ole ketään, loistavat tähdet, vaan maa… millä on se koristettu? Ilja siristi silmiään, ja silloin näyttivät puun oksat kohoavan yhä ylemmäksi. Sinistä, kirkasten tähtien peittämää, vienoa taivasta vasten näyttivät lehvistön tummat piirteet käsiltä, jotka olivat ojennetut taivaslakea kohden ylettyäksensä siihen. Iljan mieleen muistuivat Jaakon siniset unet, ja hänen eteensä nousi ystävän kuva, myös kokonaan sinisenä, keveänä, läpikuultavana, hyväntahtoisine ja tähtikirkkaille silmineen… Ja hän ajatteli: oli olemassa ihminen, vaan hänet kidutettiin kuoliaaksi siksi, kun hän eli rauhallisesti ja hiljaa… Mutta kiduttajat elävät, kuinka tahtovat, ja kauan elävätkin…
* * * * *
Mutta nyt oli Iljan elämään ilmestynyt jotakin uutta, joka saattoi hänet levottomaksi. Gavrik'in sisar rupesi käymään Lunjeff'in puodissa miltei joka päivä. Hän näytti aina huolestuneelta ja kiireelliseltä, tervehtiessään Iljaa pudisti hän lujasti hänen kättänsä ja vaihdettuaan pari sanaa hänen kanssaan, katosi hän, jättäen aina jälkeensä jotakin uutta Iljan mietittäväksi. Kerran kysyi hän tältä:
— Huvittaako teitä olla kauppiaana?