— Kuinka sitten? Väsynhän minä siitä. Katsottuaan hänen silmiinsä, tuli Ilja vakuutetuksi, että hän puhui tosissaan eikä laskenut leikkiä.
— Ei suinkaan, — jatkoi tyttö, alentuvasti hymyillen. — Työ on se, kun ihminen laatii jotakin kuluttamalla voimiansa… kun hän valmistaa nauhaa, pitsiä, tuoleja, kaappeja… ymmärrättekö?
Lunjeff punastui ja nyökäytti päätään. Hänestä oli vaikeata sanoa, ettei ymmärtänyt.
— Mutta kauppa — mitä työtä se olisi? Se ei anna ihmisille mitään! — sanoi tyttö vakuuttavasti, katsoen tutkivasti Iljan kasvoihin.
— Tietysti olette oikeassa, — sanoi Ilja verkkaan ja varovaisesti. — Kauppa ei ole vaikeata sille, joka siihen on tottunut… Mutta tietysti on siitä hyötyä, sillä jollei se antaisi voittoa, niin kuka sitten pitäisikään kauppaa?
Tyttö ei vastannut mitään, vaan kääntyi veljensä puoleen, jonka kanssa vähän aikaa puheltuaan poistui, nyökäyttäen Iljalle hyvästiksi päätään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset, kuin ennen hänen kohtaamistaan Mashan kanssa, — kuivat ja ylpeät! Ilja rupesi miettimään, oliko hän mahdollisesti loukannut häntä jollakin varomattomalla sanalla. Hän muisti kaikki, mitä oli sanonut, eikä huomannut siinä mitään loukkaavaa. Sitten rupesi hän ajattelemaan hänen sanojaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä epäselvemmiltä ne tuntuivat. Mikä ero on hänen mielestään kaupan ja työn välillä.
Tuo tyttö kiinnitti yhä enemmän hänen huomiotaan, vaan hän ei voinut käsittää, minkätähden hänen kasvonsa olivat niin vihaiset, vaikka hän oli niin hyväntahtoinen ja osasi ei ainoastaan sääliä ihmisiä, vaan myös auttaa heitä. Paavali oli ollut hänen kotonaan ja ihastuksissaan ylisti niin hyvin häntä kuin hänen kodintapojaan.
— Kun tulee heille, niin: kah, terveheksi! Jos on päivällisen aika, niin istu pöytään, jos teetä juovat, niin juo mukana! Kaikki käy niin yksinkertaisesti! Ja väkeä siellä on aina paljon! He pitävät hauskaa, laulavat, huutavat, väittelevät kirjoista. Kirjoja heillä on joka paikassa, kuin kirjakaupassa. Ahdasta siellä on, niin että siinä tyrkitään toisiansa, vaan sille sitten nauretaan. Muuten ne ovat oppinutta väkeä — muuan asianajaja, toisesta tulee pian tohtori, ylioppilaita ja muita sellaisia. Unhottaa kokonaan, mikä itse on, ja nauraa heidän kanssaan ja polttaa tupakkaa, kuin olisi yksi heistä. Kunnon väkeä! Niin hilpeätä, vaan samalla vakavaa…
— Minua ei hän kutsu käymään, saat olla varma siitä… — sanoi Ilja synkästi. — Hän on ylpeä…
— Hänkö ylpeä? — huudahti Paavali. Sanon sinulle, että hän on itse vaatimattomuus! Älä sinä kutsua odota, vaan mene itsestäsi… Heillä olet kuin ravintolassa! Kaikki on niin vapaata…