— No, kuinka Mashutka voi? — kysyi Ilja.
— Hän on jo ruvennut hiukan toipumaan. Hän istuu siellä ja hymyilee… Häntä lääkitään jollakin lääkkeellä, juotetaan maidolla… Hrjenoff'ille käy huonosti… Asianajaja sanoo, että se leikki käy kalliiksi tuolle vanhalle konnalle… Ja mitä minun asiaani tulee, koettavat he saada sen mitä pikemmin oikeuden käsiteltäväksi… Kunnon väkeä he ovat!
— Entä Sonja, mitä tekee hän? — kysyi Lunjeff.
Hänestä kertoi Paavali yhtä innostuneesti, kuin kerran vangeista, jotka opettivat hänet lukemaan ja kirjottamaan.
— Hän sitten osaa kaikkea! Totta totisesti, ei hänen enää tarvitsisi opiskella! Hän komentaa kaikkia, ja jos joku sattuu sanomaan jotakin, mikä ei ole hänen mielensä mukaista, niin frr!… hän sähähtää kuin kissa.!.
— Se on minulle tuttua… — sanoi Ilja hymyillen.
Hän kadehti Paavalia, sillä hänen teki suuresti mielensä seurustella tuon ankaran naisylioppilaan kanssa, vaan hänen itserakkautensa ei antanut hänen valita suorinta tietä, nimittäin, mennä kutsumatta hänen luoksensa.
Seisoen tiskin takana, mietti hän uhmailevasti:
— Kaikki ihmiset tahtovat aina saada hyötyä toisistansa. Mutta mitä hyötyä on hänelle ottaa Mashutka ja Vjera suojelukseensa… Hänhän on köyhä, joka pala on kallisarvoinen hänen kodissaan… Hänen täytyy siis olla hyvin hyvä… Mutta kuinka kohtelee hän minua… Miksi olen minä Paavalia huonompi?
Nämä ajatukset kiinnittivät häntä siihen määrään, että hän tuli kaikesta muusta miltei välinpitämättömäksi. Oli, kuin hänen pimeään elämäänsä olisi puhjennut rako, josta hän näki tai paremmin, tunsi jotakin häämöttävän, jota hän siihen saakka ei ollut vielä kohdannut tiellänsä.