— Tuo nauhako?… Seitsemäntoista kopeekkaa… arshina…
— Paljostako myytte sitä?
— Kahdestakymmenestä…
— Siinä sitä ollaan… Ne kolme kopeekkaa, jotka otatte te, eivät kuulu teille, vaan nauhan valmistajille. Ymmärrättekö?
— En! — tunnusti Lunjeff avomielisesti.
Tytön silmissä välähti silloin jotakin vihamielistä häntä kohtaan. Ilja huomasi sen selvästi ja tuli siitä araksi, vaan suuttui heti itseensä siitä.
— Luulen, ettei teidän ole helppo käsittää niin yksinkertaista ajatusta, — sanoi Sonja, siirtyen tiskin luota ovelle. — Mutta kuvitelkaapa olevanne tekijä, joka on valmistanut nämä kaikki…
Leveällä käden liikkeellä näytti hän puodissa olevia tavaroita, ja jatkoi selitystään siitä, kuinka työ saattaa kaikki muut rikkaiksi, paitsi työntekijän itsensä. Alussa puhui hän, kuten tavallisesti, — kuivasti, painavasti, ja hänen rumat kasvonsa olivat liikkumattomat, vaan sitten rupesivat hänen kulmakarvansa värähtelemään, sieraimet laajenivat ja pää pystyssä syyti hän Iljan päälle voimakkaita sanoja, joita elähdytti nuorekas, horjumaton usko niiden totuuteen.
— Kauppias on työntekijän ja ostajan välillä… hän ei tee muuta kuin korottaa tavaran hintaa… Kauppa on laillistettua varkautta…
Ilja tunsi loukkautuvansa, vaan hän ei löytänyt sanoja, vastustaaksensa tuota röyhkeätä tyttöä, joka sanoi hänelle vasten silmiä, että hän oli tyhjäntoimittaja ja varas. Hän puri hammasta kuunnellessaan häntä, uskomatta, voimatta uskoa hänen sanojaan. Mutta etsiessään mielessään sellaista sanaa, joka yhdellä iskulla kumoaisi kaikki hänen puheensa, pakottaisi hänet vaikenemaan, hän samalla ihmetteli hänen röyhkeyttään…