— Ei, niin ei asian laita ole! — keskeytti hän hänet vihdoin, tuntien, ettei voinut enää ääneti kuunnella häntä. — Ei… niin se ei ole!…
Iljan rinnassa leimahti kiukku, ja hänen kasvoillaan paloi kaksi punasta läiskää.
— Väittäkää vastaan sitten! — sanoi tyttö tyynesti, istuutuen tuolille ja heitettyään pitkän palmikkonsa syliinsä, rupesi leikkimään sillä.
Lunjeff väänteli päätään, välttääkseen hänen vihaista katsettaan.
— Väitän kyllä! — huudahti hän, voimatta enää pidättää itseään.
— Koko elämäni väittää vastaan! Ehkä olen tehnyt suuren synnin, ennenkuin pääsin tänne asti…
— Sitä pahempi… Mutta se ei ole vastaan väittämistä — sanoi tyttö, ja se oli Iljasta kuin olisi hän saanut kylmää vettä niskaansa. Hän nojasi käsillään tiskiin, kyykistyi alas, aivan kuin olisi tahtonut hypätä sen yli ja katsoi vähän aikaa päätään pudistaen tyttöön. Hän oli loukkautunut, mutta ihmetteli samalla hänen tyyneyttään. Tytön katse ja liikkumattomat kasvot, joissa kuvastui varmuus, pidättivät hänen vihaansa ja saivat hänet hämilleen. Sanoja, jotka hän oli aikonut sanoa puolustuksekseen, ei hän saanut suustaan.
— No, mitä arvelette? — kysyi tyttö kylmästi, uhmaillen. Sitten hymähti hän ja sanoi varmasti:
— Ette voi väittää minua vastaan, sillä olen sanonut totuuden
— Enkö? — kysyi Ilja kaiuttomasti.