— Miksi loukkasi hän minua?… Mitä olen tehnyt hänelle?… Ilman muuta tulee, haukkuu minua ja poistuu… Oikeudenmukaisuutta ei ollut… Ja hän sitten on olevinaan sivistynyt… Mutta tulepas vielä kerran, niin saat kuulla kuultavasi…
Hän uhkaili häntä, vaan samalla koetti keksiä syytä, jonka tähden tyttö oli loukannut häntä. Hänen johtui mieleensä, mitä Paavali oli kertonut hänen terävästä älystään ja vaatimattomuudestaan.
— Pashkaa ei hän varmaankaan loukkaisi…
Hän kohotti päätään ja katsoi peiliin. Hänen mustat viiksensä vavahtelivat, suurissa silmissään oli väsynyt ilme ja kasvoillaan paloi puna. Mutta sittenkin olivat hänen kasvonsa, vaikkakin ne nyt olivat levottomat ja hiukan synkän näköiset, kauniimmat, kuin Paavali Gratsheff'in sairaaloisen keltaset, laihat kasvot.
— Miellyttääköhän Pashka häntä enemmän kuin minä? — mietti hän, vaan vastasi itse heti omaan kysymykseensä:
— Mitä välittää hän minun kasvoistani? Enhän ole mikään hänen sulhasensa… Hänet tietysti nai jokin tohtori… asianajaja tahi virkamies… Kuinka me voisimme kiinnittää hänen huomiotaan?
Hän hymähti katkerasti ja rupesi taas kyselemään itseltään:
— Mutta minkätähden on hän kutsunut Paavalin luoksensa? Minkätähden loukkaa hän minua sanoillaan? Kauppias on sama kuin varas… ei hän tee työtä! Hän elää toisten työstä? Mutta kuka sitten seisoo täällä aamusta varhain iltaan myöhään?
Nyt keksi hän paljon, millä olisi voinut vastustaa häntä ja itseään puolustaa. Mutta tyttöä ei ollut saapuvilla, ja sentähden härsyttivät ne häntä nuo hänen keksintönsä eivätkä rauhottaneet hänen rinnassaan kiehuvaa vihaa. Hän nousi tuolilta, meni kammariinsa, joi lasillisen vettä ja katsahti sitten ympärilleen. Hämärä vallitsi tuossa ahtaassa, matalassa huoneessa, jonka ikkunan takana oli rautaristikko. Hänen pisti silmäänsä "Ihmisen eri ikäkaudet" ja hän mietti:
— Tuo on petosta… Noinko sitten elävät ihmiset?