Hän katsoi kauan tauluun, ottaen ajatuksissaan esimerkiksi oman elämänsä, jonka rajaviivat olivat vedetyt niin räikeillä väreillä.
— Noinko sitten? — toisti hän itsekseen. Ja äkkiä lisäsi hän toivottomasti:
— Mutta vaikkapa niinkin, niin sittenkin on se ikävää… Puhdasta se on kyllä, vaan ilotonta…
Hän astui verkkaan seinän viereen ja irrotti siitä taulun ja vei sen puotiin. Siellä laski hän sen tiskille ja rupesi taas tarkastamaan ihmisen muunnoksia, joita siinä oli kuvattu, vaan nyt katsoi hän niitä ivallisesti. Katseessaan mietti hän koko ajan Gavrik'in sisarta.
"On, kuin hän tietäisi, että minä olen murhannut ukon…"
Ajatukset kiersivät hänen päässään hitaasti, raskaasti, ja kuva sai hänen silmänsä kiiltämään. Silloin puristi hän sen ruttuun ja viskasi sen tiskin alle; mutta se kierähti sieltä hänen jalkoihinsa. Siitä kiivastuneena, otti hän sen uudestaan lattialta, rutisti vielä kovemmin ja lennätti sen ovesta pihalle…
Kadulla oli meluisaa. Toisella puolen katua, katukäytävällä, kulki joku keppi kädessä. Keppi ei kolkkanut katuun askeleiden mukaisesti, vaan siten, kuin kulkijalla olisi ollut kolme jalkaa. Kyyhkyset kurahtelivat. Jossakin rämisi rautapelti, — luultavasti nuohooja kulki katolla. Puodin ohitse ajoi ajuri. Hän näytti torkkuvan, sillä hänen päänsä heilahteli sinne tänne. Kaikkikin näytti Iljasta pyörivän. Hän otti helmitaulun, katsoi sitä hetkisen ja lisäsi kaksikymmentä kopeekkaa. Katseli vielä ja — vähensipä seitsemäntoista. Jälelle jäi kolme kopeekkaa. Hän veti kynnellään helmijä pitkin; helmet rupesivat pyörimään hiljaa rangoillaan, pysähtyen sitten yhdyttyään.
Ilja huokasi, siirsi taulun syrjään, valahti tiskille ryntäilleen ja vaikeni hengitystään pidättäen, kuunnellen kuinka sydämensä löi.
Seuraavana päivänä tuli taas Gavrik'in sisar. Hän oli samanlainen kuin ennenkin, samassa vanhahkossa puvussa, kasvot samanlaisina.
— Ai sinua, — mietti Lunjeff vihaisesti, katsoen häntä kammaristaan.