Tytön tervehdykseen kumarsi Ilja haluttomasti päätänsä. Mutta tyttö hymyili äkkiä hänelle perin herttaisesti, kysyen ystävällisesti häneltä:
— Kuinka olette niin kalpea? Ettekö ole terve?
— Terve olen, — virkkoi Ilja lyhyesti, koettaen olla näyttämättä hänelle sitä tunnetta, jonka tytön huomionsa kääntäminen häneen hänessä herätti. Ja tuo tunne oli hyvä, riemukas: tytön hymyily ja sanat koskettivat hänen sydäntänsä niin pehmeästi, niin lämpimästi, mutta sittenkin päätti hän näyttää olevansa vihainen, toivoen tytön vielä sanovan hänelle herttaisen sanan, vielä hymyilevän. Tehtyään sen päätöksen, rupesi hän katsomatta häneen odottamaan.
— Te näytätte suuttuneen minuun? kuului tytön luja ääni. Se erosi niin terävästi siitä äänestä, jolla hän oli sanonut ensi sanansa, että Ilja katsahti levottomasti häneen. Tyttö oli taas samanlainen kuin tavallisesti, ylpeä, ja hänen tummissa silmissään oli jotakin nenäkästä, ärsyttävää.
— Minä olen tottunut loukkauksiin, — sanoi Lunjeff, katsoen hymähtäen häneen ja tuntien rinnassaan pettymyksen synnyttämää kylmyyttä.
— Oh, sinä leikit kanssani, — mietti hän. — Silität ensin vaan lyöt sitten! Mutta ei…
— En tahtonut loukata teitä…
Teitä-sanan lausui tyttö erityisellä painolla, opettavalla äänellä, niin ainakin Iljasta tuntui.
— Teidän on vaikea minua loukata! virkkoi Ilja kopeasti ja kovasti.
— Tiedän näet teidän arvonne: ette ole korkealentoinen lintu!
Nuo sanat kuullessaan ojensihe tyttö silmät suurina, hämmästyneenä suoraksi. Mutta Ilja ei enää nähnyt mitään, sillä hurja halu, maksaa loukkaus takaisin tytölle valtasi hänet, ja tahallaan puhuen verkkaan, lausui hän raakoja sanoja: