— Teidän herraskaisuutenne, tuo teidän ylpeytenne… ei tule kalliiksi… kymnaasissa voi sitä jokainen hankkia… vaan kymnaasitta olisitte te ompelijatar, kamarineitsyt. Köyhyytenne takia ette voisi olla mikään muu, vai kuinka?
— Mitä te puhutte? — huudahti tyttö hiljaa.
Ilja katsoi hänen kasvoihinsa ja näki mielihyvällä, kuinka hänen sieramensa pullistuivat ja kasvonsa punastuivat.
— Puhun, mitä ajattelen! Ja ajattelen taas, ettei teidän vähäarvoinen herraskaisuutenne ole viidenkään kopeekan arvoinen!
— Minä en ole herraskainen! — huudahti tyttö kovasti. Hänen veljensä juoksi hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja huudahti, katsoen vihaisesti isäntäänsä:
— Lähtekäämme, Sonjka!
Lunjeff silmäsi heihin, virkkaen kylmästi, vihaisesti:
— Poistukaa vaan! Te ette tarvitse minua, enkä minä teitä.
Oli, kuin he kumpikin olisivat omituisesti vilahtaneet Iljan silmissä ja sitten kadonneet. Hän nauroi heidän jälkeensä. Jäätyään sitten yksin puotiinsa, seisoi hän muutamia minuuttia liikkumatta, nauttien suloista onnistuneen koston tunnetta. Hän muisti hyvin tytön hämmästyneet, hämillään olevat, hiukan pelästyneet kasvot ja hän oli tyytyväinen.
"Katsohan poikaa, millainen oli" — pyöri hänen päässään eristynyt ajatus. Gavrik'in käytös hiukan häiritsi häntä, rikkoen hänen mielialansa.