"Siin' ol' sinulle ylpeyttä?" — mietti hän, hymyillen ajatuksissaan.
"Tulisipa nyt vielä Tanitshkakin, niin saisi samalla mitalla…"
Häntä halutti tyrkätä kaikki ihmiset luotaan, puhutella heitä raa'asti ja loukkaavasti, ja hän tunsi pystyvänsä siihen.
Mutta Tanitshka ei tullut, — koko päivän sai Ilja olla yksin, ja se päivä oli kauhean pitkä. Maata pannessaan tunsi Ilja itsensä yksinäiseksi. Tuo yksinäisyys loukkasi häntä vielä enemmän kuin tytön sanat. Hänen mieleensä johtui Olympiada, ja nyt hänestä tuntui, että tuo nainen oli ollut häntä kohtaan paras kaikista ihmisistä. Sulettuaan silmänsä, kuunteli Ilja yön hiljaisuutta, odotellen ääniä, vaan kun sitten ääni kaikui, hätkähti hän ja kohottaen päätään päänaluselta, katsoi suurin silmin pelokkaasti pimeään. Eikä hän voinut nukkua koko yönä. Hän oli odottavinaan jotakin, oli, kuin hän olisi ollut kellariin sulettuna. Hänen rintaansa ahdisti ilman puute ja synkät, katkonaiset ajatukset. Hän nousi vuoteeltaan pää raskaana, aikoi panna teekeittiön kuntoon, vaan jätti sen tekemättä. Peseydyttyään joi hän sitten kauhallisen vettä ja avasi puodin.
Puolenpäivän tienoissa tuli Paavali vihaisena, kulmakarvat rypyssä.
Tervehtimättä toveriaan kysyi hän suoraan häneltä:
— Mikä olet olevinasi?
Ilja ymmärsi, mitä Paavali tarkotti. Siksi hän vaikeni, miettien päätään toivottomasti pudistaen:
"Hänkin on minua vastaan…"
— Minkätähden olet loukannut Sofia Nikonovnaa? — kysyi Paavali ankarasti, seisoen hänen edessään. Gratsheff'in tulistuneissa kasvoissa ja moittivissa silmissä huomasi Ilja itsensä tuomitsemista, vaan hän ei siitä välittänyt.
Hitaasti, väsyneellä äänellä sanoi hän:
— Tervehtisit ensin… ja ottaisit hatun päästäsi, sillä täällä on pyhäinkuva seinällä…